on tehnyt moni muukin reima mies häntä ennen."
"Kuolisi lain edestä!"
"Niin, nimittäin lain kanssa tahi lain kautta – Crieffin iloisessa hirsipuussa, missä hänen isänsä ja isoisänsä päivänsä päättivät, niinkuin arvelen hänelle itselleenkin käyvän, jos ei häntä osu lopettamaan luoti tahi miekka jollakin partioretkellä ollessaan."
"Toivot sellaista kuolemaa ystävällesi, Evan?"
"Niinpä tietystikin, vai pitäisikö minun toivotella miestä menehtyväksi märälle olkikuvolle luolassaan kuin syyhelmäinen koira?"
"Mutta mihin joutuukaan silloin Alice?"
"No, jos noin käypi ja hänen isänsä ei siis kaipaa tytön apua, niin mikäpä estäisi vaikkapa minua itseäni naimasta häntä."
"Uljas päätös", sanoi Edward; "mutta sitä odotellessa, Evan, mihin onkaan appesi (joksi hän tulee, jos saa kunnian nousta hirteen) pannut paroonin karjan?"
"Oh, se jo löntysteli paroonin metsästäjän ja Allan Kennedyn edellä ennen kuin aurinko tän'aamuna kurkisti Ben-Lawersin yli. Tällä hetkellä lienevät Bally-Broughin solassa, paluumatkalla Tully-Veolanin laitumille, kaikki paitsi kaksi, jotka pahaksi onneksi ehdittiin teurastaa ennen Uaimh an Ri'hin tuloani."
"Ja minne matkaamme me, Evan, jos saan kysyä?"
"Minnekäpä munallekaan kuin lairdin omaan taloon Glennaquoichiin? Ettehän toki olisi tullut hänen alueelleen, aikomatta käydä häntä itseäänkin tapaamassa?"
Noin puolen tunnin kuluttua he saapuivat järven yläpäähän. Heidän noustuaan maihin, ylämaalaiset vetivät veneen kaislikkoon näkemättömiin ja piilottivat toisaanne airot, epäilemättä Donald Bean Leanin käytettäväksi hänen sattuessaan kulkeutumaan sille tienoolle.
Matkaajat seurasivat viehättävää polkua ylös kunnaille, joilta pieni puro soristen juoksi alas järveen. Waverley vieläkin jatkoi kyselyjään luolan isännästä.
"Asuuko hän aina luolassaan?"
"No ei. Yksikään sielu ei tiedä sanoa, missä hän jolloinkulloin on tavattavissa; ei ole koko maassa ainoatakaan hänelle tuntematonta soppea, onkaloa tahi metsän kätköä."
"Ja suojaavatko häntä muutkin kuin sinun herrasi?"
"Minun herrani? Minun herrani on taivaassa", vastasi Evan korskasti, vaan palasi heti jälleen kohteliaaseen sävyynsä; "mutta tarkotatte päällikköäni. Vaan ei hän suojele Donald Bean Leania eikä hänen kaltaisiaan; hän suo Donaldille vain puun ja veden."
"Ei suurikaan lahja, nähteni, Evan, kun kumpaistakin lienee kyllälti."
"Tarkotan maan ja järven; ja luulenpa, että Donald olisi pinteessä, jos laird ottaisi miesjoukon keralla hänet katsellakseen tuolla Kailychatin metsässä, ja jos veneemme kymmenlukuisina saapuisivat järveä myöten Uaimh an Ri'hin, minun tahi jonkun muun riuskan miehen johtamana."
"Mutta jos alamaasta tulisi voimakas joukko häntä vastaan, niin eikö päällikkösi kävisi puolustamaan?"
"Ei, päällikkö ei soisi ainoatakaan piilukon kipinää hänen puolestaan – jos nuo tulisivat lain kanssa."
"Ja mitä tekisikään Donald?"
"Hänen olisi pakko vetäytyä loitomma, ehkäpä vuorten yli Letter Scriveniin."
"Ja jos häntä sinnekin seurattaisiin?"
"Varmaankin hän silloin menisi serkkunsa luokse Rannochiin."
"Entäpä jos tunkeutuisivat Rannochiin?"
"Se on aivan uskomatonta", lausui Evan. "Yksikään alamaalainen koko Skotlannissa ei uskaltaisi tulla kahakoimaan pyssynkantamankaan päähän Bally-Broughin taakse, paitsi jos hänellä olisi apunaan Sidier Dhu."
"Ketä niin nimität?"
"Sidier Dhu merkitsee mustaa soturia, niitä riippumattomia komppanioita, joita muodostettiin yleisen järjestyksen ja rauhan valvojiksi Skotlannissa. Vich Ian Vohr oli sellaisen päällikkönä viisi vuotta, ja minä itse kersanttina, sen sanon."
Kuului pyssynlaukaus, ja laakson yläpäässä näkyi metsästäjä koirineen ja seuralaisensa kanssa. "Totisesti", virkkoi Dugald Mahony leveällä murteellaan, "siinäpä on itse päällikkö."
"Eikä ole", sanoi Evan jyrkästi. "Luuletko että hän saapuisi tuolla lailla vastaanottamaan alamaan aatelismiestä?"
Mutta heidän tullessaan lähemmä hän sanoi nolostuneena: "Ja sittenkin se on hän, ja aivan ilman seuruetta – ei mukanaan muuta elollista olentoa kuin Callum Beg."
Fergus Mac-Ivorista olisi ranskalainen voinut lausua, yhtä osuvasti kuin kenestä tahansa ylämaalaisesta, qu'il connait bien ses gens. Hän ei tosiaan ollut ajatellut herättävänsä kunnioitusta nuoren ja rikkaan englantilaisen ylimyksen silmissä esiintymällä joutilasten ylämaalaisten saattueessa, joka oli tilaisuuteen suhteeton. Hän älysi hyvin, että sellainen tarpeeton seura näyttäisi Edwardista pikemmin naurettavalta kuin arvokkaalta. Harvat miehet kyllä saattoivat häntä enemmän olla kiintyneitä päällikkyyden ja läänitysvallan periaatteisiin, mutta juuri siitä syystä hän varoi osottamasta ulkonaisia arvokkuuden merkkejä muulloin kuin sellaisena hetkenä, jolloin niillä voi olettaa olevan paras tehonsa. Hänellä oli nyt mukanaan yksi ainoa seuralainen, hyvin kaunis ylämaalainen nuorukainen, ja tämä kantoi herransa metsästysreppua ja lyömämiekkaa, jota vailla hän harvoin oli ulkosalla.
Kun Fergus ja Waverley kohtasivat toisensa, jälkimäisen huomiota herätti päällikön erityisemmän uljas ja arvokas ulkomuoto. Ylämaalainen puku – jota hän käytti yksinkertaisimman kuosisena – esitti mitä edullisimmin hänen keskikokoa pitemmän, sopusuhtaisen vartalonsa; hän piti tartanista tehtyjä ihokkaita ja muutoinkin samanlaista pukua kuin Evan, ainoana aseenaan vain hopeahelainen tikari, jos ei ota lukuun lintuluodikkoa, jota kantoi kädessään ja jolla oli kävellessään ampunut muutamia nuoria villihanhia. Hänen kasvonsa olivat ilmeisesti skotlantilaiset kaikkine erikoispiirteineen, mutta kuitenkin hienommat ja säännöllisemmät, jotta niitä olisi sanottu kauneiksi missä maassa tahansa. Lakin sotilaallinen kuosi kotkansulkineen lisäsi pään miehekästä vaikutusta, niinkuin tukan mustat, sirot kiharatkin.
Sievään ja arvokkaaseen ulkomuotoon liittyi avomielinen, sydämellinen sävy ja käytös. Mutta taitava ihmistuntija ei kuitenkaan olisi ollut lähemmin silmäillessään yhtä tyytyväinen noihin kasvoihin kuin ensi katseella. Kulmakarvat ja ylähuuli tuntuivat ilmaisevan omapäisyyttä ja jyrkkään käskyvaltaan tottumista. Hänen kohteliaisuutensakin näytti kaikessa vilpittömyydessään osottavan oman arvonsa tuntoa; ja pienenkin kiihtymyksen sattuessa ilmaisi äkillinen välähdys silmissä, että hänellä oli pikavihainen, korskea ja ärtyinen luonne, jota ei silti ollut vähemmin pelkääminen, joskin se tuntui suuresti olevan omistajansa hallittavissa. – Päällikön kasvot siten muistuttivat hymyävää kesäpäivää, jonka autereisella taivaalla muutamat vähäpätöiset merkit aavistuttavat ukonjyrinää ja salamaa ennen illan tuloa.
Näitä vähemmän edullisia havaintoja ei Edward kuitenkaan tehnyt ensi kohtauksessa. Päällikkö vastaanotti hänet Bradwardinen paroonin ystävänä, sydämellisesti kiittäen häntä tulostaan, ja ryhtyi haastelemaan Donald Bean Leanin taloudesta, rosvon laittomuuksiin kajoamatta; vilkkaasti keskustellen he astelivat Glennaquoichia kohti, Evanin kunnioittavasti seuratessa jälempänä Callum
