ä päivää
Emile Zola
Emile Zola syntyi Pariisissa huhtikuun 2:na p: nä 1840. Hänen isänsä oli insinööri – Provencessa olevan Zola-kanavan rakentaja.
Ensimmäisen nuoruutensa Zola vietti Etelä-Ranskassa kunnes hänet pantiin kouluun Pariisiin. Läpikäytyään Lycée Saint-Louis'n rupesi hän apulaiseksi Hachetten kirjakauppaan. Kirjakauppa-apulaisena hän julkaisi ensimmäiset kaunokirjalliset kokeensa eräässä sanomalehdessä. Ensimmäisen kirjallisen voittonsa hän saavutti novellikokoelmallaan "Contes à Ninon", jonka hän julkaisi 1864. Seuraavana vuonna ilmestyi sielutieteellinen romaani "La confession de Claude", josta jo ilmeni kirjailijan erikoisluonne. "Thérèse Raquin'issa" (1867) ja "Madeleine Férat'issa" (1868) kirjailija käsittelee patologisia probleemeja naturalistiseen tapaan. Näissä romaaneissa ilmenee Zolan erinomainen kyky kuvata hämmästyttävän, säälimättömän totuudenmukaisesti ihmisluonnon yöpuolia.
1871 aloitti Zola romaanisarjansa "Les Rougon-Macquart", missä hän esittää erään toisen keisarikunnan aikuisen perheen vaiheet, kuvaten samalla tuon aikakauden tavat ja olot, sen koko sielullisen olemuksen. Sarjaan kuuluu kaksikymmentä romaaninidosta. Teos on mailmankirjallisuuden huomattavimpia aikaansaannoksia.
"Rougon-Macquart'in" jälkeen ilmestyi toinen romaanisarja, kaupunki-trilogia: "Lourdes", 1894, "Rome", 1896, "Paris", 1898. Vuonna 1899 hän alottl taas uuden romaanisarjan, "Neljä evankeliumia", josta hän ennätti kuolemaansa ennen valmistaa vain kolme osaa: "Fécondité" (Hedelmällisyys), "Travail" (Työ) ja "Vérité" (Totuus).
Hänen kirjallisteoreettisista tutkielmistaan mainittakoon: "Mes Haines" (1866), "Le roman expérimental" (1881), "Le naturalisme au théâtre" (1881), "Nos auteurs dramatiques", "Documents littéraires". Näissä hän kehittelee ja puolustelee naturalismin teoriaa.
Zola on mestari huomioiden teossa. Pyrkimys totuudellisuuteen ei salli hänen säikkyä inhoittavankaan kuvaamista. Mutta huolimatta useinkin rumista yksityiskohdista, on hänen teostensa peruspohjana aina suurenmoinen, ihanteellinen, siveellinen aate.
Ei mikään vältä hänen terävätä silmäänsä, ihmissydämen salaisimmat sopukat hän näkee selvästi, hän tuntee tarkoin ihmisluonnon kätketyimmät toimintavaikuttimet. Mutta vaikkakin hänen henkensä luo kaikkeen alhaiseen ja kurjaan räikeän valaistuksen, niin hän ymmärtää kaiken ja hänen sydämensä on täynnä sääliä. Huonoinkin, hyljätyinkin on vielä säälin arvoinen, hänkin kärsii, näkee nälkää, palelee – ihmisen velvollisuus on auttaa häntä. Zola saarnaa suurpiirteistä, lämminhenkistä altruismia.
Zolan totuuden ja oikeuden rakkaus oli järkkymätön. Tämä tunne pakoitti hänet sanomaan sanansa mailmankuulusta "Dreyfus-jutusta". Kesäkuun 13:na 1898 hän "Aurore" – lehdessä julkaisi pelottavan kirjoituksensa "J'accuse" ("Minä syytän"). Hän syytti ministereitä, pääesikunnan upseereita, sotilastuomareita, syytti intohimoisesti, kaunopuheisesti, vakuuttavasti – Ranskan yleinen mielipide vihdoinkin heräsi ja tuomitsi syytetyt. Dreyfys-juttu otettiin uudelleen käsiteltäväksi ja Dreyfus vapautettiin.
Zola kuoli kaasumyrkytykseen 1902 – kesken runsashedelmäistä toimintaansa.
I
Kevät
Sinä päivänä alkoi aurinko yhtäkkiä noin kello viideltä aamulla iloisesti paistaa pieneen huoneeseen, joka oli asuntonani setäni Lazaren, Dourgesin kirkkoherran luona. Leveä keltainen auringonsäde lankesi suljetuille silmäluomilleni ja minä heräsin valoon.
Liidun valkeaksi maalattu huoneeni, jonka seinät ja huonekalut olivat valkeasta puusta, säteili iloa. Kävin akkunaan ja katselin, kuinka Durance-joki leveänä virtasi laakson tumman vihreyden keskitse. Ja raittiit tuulenhenkäykset hivelivät kasvojani, virran kohina ja puitten humina tuntui ikäänkuin kutsuvan minua.
Avasin hiljaa huoneeni oven. Ulos päästäkseni oli minun kuljettava setäni huoneen kautta. Hiivin varpaisillani eteenpäin peläten, että suurten kenkieni narina herättäisi arvon miehen, joka nukkui vielä, kasvot hymyssä. Ja minä pelkäsin, että kirkon kello olisi alkanut soittaa Angelusta. Lazare setäni oli jo muutamia päiviä seurannut minua kaikkialle surullisen ja suuttuneen näköisenä. Hän olisi ehkä estänyt minua menemästä tuonne alas, virran rannalle, missä aijoin kätkeytyä rannan pajukkoon nähdäkseni, kun Babet, pitkä, tumma tyttö kulki ohi, hän, jonka sulous oli kevään koittaessa minulle selvinnyt.
Mutta setäni nukkui syvää unta. Tunsin melkein omantunnon vaivoja pettäessäni täten häntä ja hiipiessäni pakoon. Pysähdyin hetkiseksi katselemaan hänen tyyniä kasvojaan, jotka uni teki lempeämmiksi ja muistin liikutettuna päivää, jolloin hän tuli noutamaan minua kylmästä ja autiosta talosta, josta äitini hautajaissaattue oli lähtenyt. Kuinka paljon hellyyttä, kuinka paljon rakkautta ja viisaita sanoja hän olikaan siitä päivästä lähtien minulle antanut! Hän oli antanut minulle tietonsa ja hyvyytensä, koko älynsä ja koko sydämensä.
Tunsin hetken aikaa halua huutaa hänelle:
– Nouskaa ylös, Lazare setä, menkäämme yhdessä kävelemään tuohon lehtokäytävään Durancen rannalle, jota te rakastatte. Raitis ilma ja aamuaurinko virkistävät teitä. Saattepa nähdä miten hyvä ruokahalu meillä on palattuamme!
Mutta entä Babet, joka tulisi virralle, ja jota en saisi nähdä heleässä aamu-puvussaan? Setäni olisi mukana, minun täytyisi luoda silmäni maahan. Hienossa ruohikossa pajun alla vatsallani loikoen olisi minun niin hyvä olla! Tunsin kaihon hiipivän sydämeeni ja hiivin hiljaa hengitystäni pidätellen ovelle. Menin portaita alas ja aloin juosta kuin mieletön toukokuun aamun suloisessa lämpimässä.
Taivaanrannalla oli taivas aivan valkoinen, vain siellä täällä vivahtaen hyvin kauniiseen siniseen ja vaaleanpunaiseen. Kalpea aurinko muistutti suurta hopealamppua, jonka säteet virtasivat kuin valosade Duranceen. Ja leveä ja tyyni virta levittelihe laiskasti punaisella hiekallaan kulkien laakson päästä päähän, muistuttaen sulaa metallia. Lännessä loi matala ja terävähuippuinen kukkulajono vaalealle taivaalle sinipunertavia täpliä.
Jo kymmenen vuotta olin asunut tässä syrjäisessä kolkassa. Kuinka monta kertaa olikaan Lazare setä saanut odottaa minua latinantunnille! Tuo arvon mies tahtoi tehdä minusta oppineen. Mutta minä olin Durancen toisella rannalla, hätyyttelin harakoita, keksin kukkulan, jolla en vielä ollut kiipeillyt. Kotiin palattuani sain nuhteita: latina oli unohtunut, setä raukkani torui minua housujeni repimisestä ja hän vapisi, kun hän välistä näki, että ihoonkin oli tullut pieniä naarmuja. Laakso oli minun, juuri minun, olin sen valloittanut jaloillani, olin sen oikea omistaja rakkauden oikeudella. Ja kuinka rakas olikaan minulle tämä virran osa, nämät kaksi penikulmaa Durancea ja kuinka hyvin me ymmärsimmekään toisiamme! Tunsin rakkaan virtani kaikki oikut, sen huonon- ja hyvän-tuulenpuuskaukset, sen päivän joka hetki vaihtelevan ulkonäön.
Kun tänä aamuna tulin veden partaalle, tulin aivan häikäistyksi nähdessäni kuinka tyyni ja valkea se oli. Se ei ollut vielä milloinkaan näyttänyt niin iloiselta. Minä pujahdin nopeasti pajujen alle, avoimelle paikalle, jossa auringonsäteet karkeloivat mustassa ruohossa. Kävin loikomaan vatsalleni ja katselin tarkasti kuulostaen oksien välistä polkua, josta Babetin piti tulla.
– Kuinka sikeästi Lazare setä mahtaakaan nukkua! ajattelin.
Ja minä oikaisin pitkin pituuttani sammalille. Aurinko paahtoi lämpimästi selkääni, mutta rintani, joka oli ruohikkoa vasten, oli aivan kostea.
Oletteko milloinkaan aivan läheltä katsellut ruohoa, silmät heinänkorsien tasalla? Babetia odottaessani tutkin katseillani arvelematta ruohomätästä, joka oli todella kokonainen maailma. Siinä oli katuja, poikkikatuja, toreja, kokonaisia kaupunkeja. Pohjimmaisena oli suuri tumma läjä, jossa menneen keväiset lehdet surullisesti mätänivät, hennot korret ylenivät maasta, pitenivät, koukistuivat
