porvarillisia päätyjä, joiden jonon usein katkaisi kadun pää, silloin tällöin myös suuri kivipalatsi julkisivuineen tai kulmauksineen, joka pihoineen ja puutarhoineen, kylki- ja päärakennuksineen levittäytyi mukavasti tuon yhteenpuristetun talorahvaan keskellä, aivan kuin kartanonherra talonpoikain joukossa. Näitä palatseja oli rantakadun varrella viisi, kuusi, Logis de Lorrainesta, joka bernhardilaisluostarin kanssa jakoi suuren, lähinnä Tournelle-tornia sijaitsevan korttelin, Hôtel de Nesleen, jonka päätorni oli Pariisin rajana sillä suunnalla ja jonka terävä katto kolme kuukautta vuodesta mustine kolmioineen leikkasi kaistan laskevan auringon tulipallosta.
Tämä Seinen ranta oli muuten se, joka vähimmin muistutti kauppakaupunkia. Ylioppilaat pitivät siellä pahempaa melua kuin käsityöläisoppipojat, ja varsinaista rantakatua ei ollut muuta kuin Saint-Michel-sillan ja Nesle-tornin välillä. Muu osa Seinen rantaa oli osaksi, kuten bernhardilaisluostarin toisella puolen, alastonta hietikkoa, osaksi, kuten noiden kahden sillan välissä, rykelmä taloja, jotka seisoivat jalat vedessä. Pesijättäret siellä pitivät kovaa melua, huusivat, mekastivat, nauroivat, lauloivat ja hakkasivat kovasti vaatteitaan aivan kuin meidänkin päivinämme. Se ei ole pienintä iloa Pariisissa.
Yliopisto näytti kiinteältä ryhmältä. Laidasta laitaan muodosti se samankaltaisen, suljetun kokonaisuuden. Nuo tuhannet, tiheään ahdetut, terävät, toisiinsa yhtyvät, samojen mittausopillisten muotojen hallitsemat katot näyttivät ylhäältä katsoen saman aineen kiteytymiltä. Katujen oikulliset uurrokset eivät jakaneet tätä talojoukkoa kovinkaan erilaisiin osiin. Neljäkymmentäkaksi koulua oli verrattain säännöllisesti jakautunut ja niitä oli kaikkialla. Näiden kauniiden rakennusten moninaisin muodoin vaihtelevat päädyt olivat saman taiteen tuotteita kuin ne yksinkertaiset porvaristalot, joiden yli ne kohosivat, eivätkä oikeastaan olleet muuta kuin saman mittausopillisen kuvion neliömäistä ja kuutiomaista monistamista. Ne rikastuttivat siis kokonaisuutta häiritsemättä sitä, täydensivät kuormittamatta sitä liiaksi. Mittausoppi on sopusointua. Jokin kaunis palatsi pisti siellä täällä esille vasemmalta reunalta maalauksellisten porvaristalojen välistä, esimerkiksi Logis de Nevers, Logis de Rome, Logis de Reims, jotka kaikki nyt ovat hävinneet, sekä Hôtel de Cluny, joka taiteilijan lohduksi vielä on jäljellä, mutta jonka torni jokin vuosi sitten niin päättömästi typistettiin. Roomalainen, kaunis pyörökaaripalatsi Clunyn lähellä oli Julianuksen kylpylä.
Siellä näkyi myös kirkkoja, joiden kauneus oli ankarampaa ja suuruus vakavampaa kuin palatsien, mutta jotka olivat silti yhtä kauniita, yhtä uhkeita. Ne, jotka ensinnä kiinnittivät huomion puoleensa, olivat bernhardilaiskirkko kolmine torneineen, Sainte-Geneviève, jonka nelikulmainen, säilynyt torni saa meidät sitä enemmän kaipaamaan sen häviämistä; Sorbonne, puoliksi koulu, puoliksi luostari, jonka ihana päälaiva vieläkin on jäljellä; mathuriinien kaunis nelisivuinen luostari, sen naapuri Saint-Benoît, jonka raunioille on tämän kirjan seitsemännen ja kahdeksannen painoksen välillä ehditty pystyttää teatteri; Kordelieri-kirkko kolmine suunnattomine rinnakkaisine päätyineen; ja augustiinilaiskirkko, jonka kevyt torninhuippu kohoaa lähinnä Nesle-tornia talojoukon yli lännestä lukien. Koulut, jotka muodostavat yhdyssiteen luostarin ja maailman välille, olivat tuossa monumentaalisessa sarjassa palatsien ja kirkkojen keskivälillä: ne olivat ankaria kaikessa loistossaan, kohtuullisempia kuvakoristelussaan kuin palatsit eivätkä niin vakavia rakennustaiteessaan kuin luostarit. Onnettomuudeksi ei ole jäljellä mitään näistä rakennuksista, joissa goottilainen taide niin onnellisesti kulki tuhlaavaisuuden ja säästäväisyyden keskitietä. Kirkot (ja niitä oli Yliopistossa paljon ja kaikki loistavia ja peräisin rakennustaiteen kaikilta ikäkausilta Saint-Julienin pyörökaarista Saint-Séverinin suippokaariin saakka) hallitsivat kaikkea ja puhkaisivat ikään kuin sopusointulisänä tämän sopusoinnun keskellä talonpäätyjen vaihtelevan joukon runsaasti koristetuilla, läväistyillä torninhuipuillaan ja siroilla fiaaleillaan, joiden viivat olivat vain katon terävän kulman komeata liioittelua.
Yliopiston maaperä oli vuorista. Pyhän Genovevan vuori muodosti sen kaakkoisosassa mahtavan mäen, ja se näky, jonka se tarjosi Notre-Damen tornista, oli näkemisen arvoinen: joukko ahtaita ja mutkittelevia katuja (nykyään le pays latin [latinalaismaa]), joiden varsilla rykelmä taloja, joita kukkulan huipulta ulottui rinteitä pitkin joka suunnalle aina veden rajaan saakka ja joista osa näytti putoavan, toinen osa vaivalloisesti pyrkivän ylöspäin rinnettä pitkin ja kaikki tarrautuvan kiinni toisiinsa. Tuhansien mustien pilkkujen lakkaamaton liike maassa sai kaiken liikkumaan silmissä. Se oli väen vilinä kaduilla ylhäältä nähtynä.
Näiden kattojen, näiden torninhuippujen, näiden lukemattomien, vaihtelevien, Yliopiston ääriviivaa niin omituisesti taivuttelevien, vääntelevien ja mutkistuttavien rakennusmuotojen aukeamissa näki lopuksi siellä täällä kaistan rappeutunutta muuria, pyöreän tornin, ampuma-aukoilla varustetun kaupunginportin: se oli Filip Augustin ympärysmuuri. Sen takaa aukeni vihertäviä, teiden leikkaamia niittyjä, jotka häipyivät kaukaisuuteen ja joilla vielä siellä täällä näkyi jokin esikaupungin talo, mutta yhä harvemmassa, kuta kauemmas tultiin. Muutamilla näistä esikaupungeista oli jonkin verran merkitystä. Niitä oli ennen kaikkea Tournelle-tornista lukien Saint-Victorin kauppala holvattuine, Bièvren yli johtavine siltoineen, luostareineen, jossa oli Ludvig Paksun hautapatsas, epitaphium Ludovici Grossi, ja kirkkoineen, jossa oli kahdeksankulmainen torninhuippu ja neljä pienempää tornia sen ympärillä ja joka oli peräisin yhdenneltätoista vuosisadalta (sellaisen näkee vielä Étampes'issa); ja Saint-Marceaun kauppala, jossa jo oli kolme kirkkoa ja luostari. Jos jätti gobeliinitehtaan neljine valkeine muureineen vasemmalle, näki edessään Saint-Jacques'in kaupungin, kauniisti koristettu kiviristi pienellä torillaan, Saint-Jacques du Haut-Pas-kirkon, joka siihen aikaan oli ihana goottilainen suippokaarikirkko, Saint-Magloiren, kauniin, neljänneltätoista vuosisadalta polveutuvan temppelin, jonka Napoleon muutti heinäladoksi, sekä Notre-Dame des Champs'n bysanttilaisine mosaiikkeineen.
Lakeudella näkyi lopuksi kartusiiniluostari, komea, Palais de Justicen ikäinen rakennus pienine puutarhoineen, ja Vauvert'in huonomaineiset rauniot, ja kun jätti luostarin vasemmalle, Saint-Germain-des-Prés'n kolme romaanista tornia. Sen takana sijaitsi Saint-Germainin kauppala, jossa oli viisitoista tai kaksikymmentä katua ja joka oli jo koko suuri kunta. Sen yhtä kolkkaa koristi Saint-Sulpicen terävä kellotorni. Aivan sen vieressä näkyi Saint-Germainin markkinapaikkaa ympäröivä nelikulmainen muuri, samalla paikalla, missä nyt on kauppatori; edelleen apotin kaakinpuu, pieni, sievä, keilanmuotoisella lyijykatolla varustettu torni. Hieman kauempana oli tiilitehdas ja Rue du Four, joka vei kauppalan yhteiseen leipomoon, tuulimylly mäellänsä, ja spitaalisairaala, yksinäinen ja yleisesti kammoksuttu pieni rakennus. Mutta ennen kaikkea ja kauimmin kiinnitti huomiota puoleensa itse luostari. Sillä varmaa on, että tämä rakennusryhmä, jolla sekä luostarina että herraskartanona oli ylhäinen leima, tämä apotinpalatsi, josta Pariisin piispat pitivät kunniana saada yösijan, tämä ruokasali, jolle arkkitehti oli antanut tuomiokirkon muodon ja kauneuden ja samalla sen muhkean otsikkoruususton, tämä Pyhälle Neitsyelle vihitty kappeli, tämä monumentaalinen makuuhuonerakennus, nämä laajat puutarhat, tämä nostoristikko, tämä nostosilta, tämä ampuma-aukoilla varustettu ympärysmuuri, joka loi varjonsa ympäröivien niittyjen vehreyteen, nämä pihat, joilla liikkui rautapukuisia sotilaita ja kultaviittaisia kirkonmiehiä, tämä kaikki ryhmittyneenä kolmen korkean, goottilaisella absiidilla lepäävän pyörökaaritornin ympärille, muodosti muhkean taulun taivaanrannalla.
Kun Yliopistoa kylliksi tarkastettuaan viimein kääntyi oikeata rantaa, Kaupunkia kohden, muutti näky äkkiä muotoaan. Vaikka se olikin paljoa suurempi kuin Yliopisto, ei se muodostanut yhtä ehjää kokonaisuutta. Ensi silmäyksellä näytti se jakautuvan useampaan jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Ensinnä näkyi idässä, siinä kaupunginosassa, jolla vieläkin on nimensä suosta, johon Camulogène houkutteli Caesarin, joukko palatseja, joita ulottui jokeen saakka. Neljä niistä, Jouy, Sens, Barbeau ja Logis de la Reine, oli miltei yhdessä ja kuvasteli Seineen pienillä kevyillä torneilla varustettua liuskakivikattoaan. Nämä neljä rakennusta peittivät alan Nonaindières-kadusta selestiiniläisluostariin, jonka torninhuippu kohosi sirosti niiden pääty- ja huippuviivan yläpuolelle.
