luulin niitä kuudeksi valkoiseksi hanheksi, jotka Pyhä Genoveva antaa kaupungille verona Roognyn läänistä!
– Alas lääkärit!
– Alas kaikki tärkeät ja selvittelevät väittelyt!
– Sinä saat minun lakkini, sinä Pyhän Genovevan kansleri! Sinä olet tehnyt minulle vääryyttä. – Toden totta! hän on antanut minun paikkani Normandian osakunnassa pikku Ascanio Falzaspadalle, joka kuuluu Bourges'in provinssiin, koska hän on italialainen.
– Se on vääryyttä! huusivat kaikki ylioppilaat. – Alas Pyhän
Genovevan kansleri!
– Hohoi! mestari Joachim de Ladehors! Hohoi! Louis Dahuille! Hohoi!
Lambert Hoctement!
– Kuristakoon piru saksalaisen osakunnan prokuraattorin! – Ja Sainte-Chapellen kappalaiset harmaine viittoineen; cum tunicis grisis!
– Seu de pellibus grisis fourratis! [Tai harmaine turkiskaapuineen.]
– Hohoi! siinä ovat filosofian tohtorit! Ohoh, kuinka koreita mustia ja punaisia lakkeja!
– Totta tosiaan, rehtorilla on kaunis häntä!
– Aivan kuin Venetsian doogilla, joka on menossa viettämään kihlaustaan meren kanssa.
– Katsopa, Jehan! Pyhän Genovevan kaniikit!
– Hiiteen kaniikit!
– Apotti Claude Choart! tohtori Claude Choart! Etsittekö Giffarden
Maijaa?
– Hän asuu Glatigny-kadun varrella.
– Hän pöyhii vuodetta irstailijain kuninkaalle.
– Hän on kyllä neljän denaarin arvoinen; quatuor denarios. – Aut unum bombum.
– Tahdotteko, että hän antaa teille koirannuuskaa?
– Toverit! mestari Simon Sanguin, Pikardian elektori, jolla on vaimo takanansa aasin selässä.
– Post equitem sedet atra cura. [Ratsastajan takana istuu musta murhe.]
– Rohkeutta, mestari Simon!
– Hyvää päivää, herra elektori!
– Hyvää yötä, elektorin rouva!
– Ovatpa ne onnellisia, kun saavat nähdä kaiken tuon, huokasi
Joannes de Molendino yhä istuen ylhäällä pylvään lehtikuviossa.
Tällä välin oli Yliopiston valantehnyt kirjakauppias, mestari Andry Musnier, lähestynyt kuninkaallista hoviturkkuria Gilles Lecornutä ja kuiskannut hänen korvaansa:
– Herra, sanon teille, että viimeiset ajat ovat tulossa. Ei milloinkaan ennen ole nähty ylioppilaitten laskettelevan noin ruokottomia. Nuo kirotut uudet keksinnöt ne saattavat kaiken turmioon. Tykistö, tuliluikut, pommitykit ja ennen kaikkea kirjapainotaito, tuo uusi saksalainen rutto. Ei enää käsikirjoituksia, ei enää kirjoja! Kirjapaino tappaa kirjakaupan. Viimeiset ajat lähenevät.
– Minäkin huomaan sen vallan hyvin siitä suosiosta, minkä sametti on saanut osakseen, sanoi hoviturkkuri.
Tällä hetkellä löi kello kaksitoista.
– Oh! – pääsi koko joukolta kuin yhdestä suusta. Ylioppilaat vaikenivat. Alkoi yleinen jalkojen ja päiden liikutteleminen, yleinen yskintä ja niistäminen. Jokainen kohentautui, otti paremman asennon, ojentautui ja sijoittui. Sitten syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki kurkottivat päitään suut avoimina ja katseet suunnattuina marmoripöytää kohden. Mutta mitään ei näkynyt. Palatsivoudin neljä nihtiä seisoi yhä siellä jäykkänä ja liikkumattomana kuin neljä maalattua kuvapatsasta. Kaikkien katseet kääntyivät nyt alankomaisia lähettiläitä varten varatulle parvekkeelle. Mutta ovi pysyi kiinni ja parveke tyhjänä. Tämä ihmisjoukko oli aamuvarhaisesta asti odottanut kolmea seikkaa: keskipäivää, flaamilaisia lähettiläitä ja mysteeriä. Ainoastaan keskipäivä oli tullut määrälleen.
Nyt oli mitta täynnä.
Odotettiin minuutti, kaksi, kolme, viisi minuuttia, odotettiin neljännestunti. Parveke pysyi tyhjänä, teatteri mykkänä. Tällä välin oli kärsimättömyyttä seurannut suuttumus. Katkeruus ilmeni kuitenkin vielä vain hiljaisina sanoina: Mysteeri! Mysteeri! mumistiin ympäri salia. Mielet olivat käymistilassa. Ukkospilvi, josta vasta kuului hiljaista jyrinää, liikehti tämän pääpaljouden yllä. Jehan de Molendino sai siitä singahtamaan ensimmäisen salaman.
– Mysteeri, ja hiiteen alankomaalaiset! – hän huusi minkä keuhkonsa kestivät, kiertyen kuin käärme pylväänsä ympäri.
Joukko taputti käsiään.
– Mysteeri! toisteltiin joka taholta, – ja hiiteen koko Flanderi!
– Mysteeri, ja heti paikalla, – jatkoi ylioppilas, muuten neuvon, että hirtämme palatsivoudin, jotta saamme nähdä sekä komedian että moraliteetin samalla kertaa.
– Hyvin puhuttu, huusi joukko, ja aloitetaan hirttäminen hänen nihdeistään.
Seurasi myrskyisä hyväksymishuuto. Nuo neljä miesparkaa alkoivat kalveta ja vilkuilla toisiinsa. Joukko läheni heitä, ja he näkivät jo kauhukseen heikon aitauksen, joka erotti heidät joukosta, alkavan murtua sen paineesta.
Hetki oli vakava.
– Hirteen! hirteen! huudettiin joka taholta.
Samassa työnnettiin edellä kuvatun pukukomeron verhoa syrjään ja esille astui henkilö, jonka pelkkä esiintyminen heti pysäytti joukon ja aivan kuin taikaiskulla muutti sen suuttumuksen uteliaisuudeksi.
– Hiljaa! hiljaa!
Mainittu henkilö, joka ei tästä huudosta itse paljoakaan rauhoittunut, astui vapisten yleisön eteen joka askeleella syvään kumartaen, mikä hänen marmoripöydän reunaa lähetessään muistutti yhä enemmän polvien notkahtelua.
Sali oli tällä välin vähitellen hiljentynyt. Kuului vain tuota hiljaista kohinaa, mikä aina seuraa väkijoukon vaikenemista.
– Herrat porvarit ja arvoisat naiset, hän sanoi, meillä on kunnia lausua ja esittää hänen korkea-arvoisuudelleen kardinaalille erittäin kaunis moraliteetti nimeltä: Neitsyt Marian hyvä tuomio. Minä esitän Jupiteria. Hänen korkea-arvoisuutensa on tällä hetkellä hänen korkeutensa Itävallan herttuan korkeasti kunnioitettavien lähettiläiden seurassa, jotka parhaillaan Baudets-portilla kuuntelevat yliopiston rehtorin puhetta. Me aloitamme heti, kun hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali saapuu.
Tarvittiin siis vallan Jupiterin väliintulo palatsivoudin neljän nihtiraukan pelastamiseksi. Jos meillä olisi ollut onni keksiä tämä sangen todenmukainen juttu ja me siis olisimme vastuussa siitä rouva Arvostelulle, ei meitä suinkaan tällä hetkellä voitaisi muistuttaa tuosta klassillisesta säännöstä: Nec deus intersit. [Älköön jumala astuko avuksi.] Herra Jupiterin puku oli sitä paitsi sangen kaunis, eikä sen vaikutus yleisön rauhoittumiseen suinkaan ollut vähäinen,
