Pankburn pudisti päätään.
"Minä lähden. Francis-saari saa jäädä helvettiin minun puolestani. Olen saanut tarpeekseni teidän orjankohtelustanne. Laskekaa minut maihin heti. Olen valkoinen mies. En siedä tällaista kohtelua."
"Herra Carlsen, te pidätte huolta siitä, että herra Pankburn pysyy aluksella."
"Minä panen teidät tästä syytteeseen!" kirkui Aloysius. "Te ette voi minua pidättää."
"Minä voin antaa teille toisen selkäsaunan", vastasi Grief. "Ja sen sanon teille, te päihtynyt penikka, että minä kolkutan teitä minkä vain rystyseni kestävät, kunnes te halajatte päästä ketjuruostetta hinkkaamaan. Olen ottanut teidät käsiini ja minä teen teistä miehen, vaikka siinä leikissä henkenne menisi. Menkää nyt alas ja vaihtakaa pukua. Olkaa valmis vasaroimaan tänä päivänä. Herra Albright, tuottakaa ne ketjut tänne heti. Herra Carlsen, lähettäkää vene noutamaan. Ja pitäkää herra Pankburnia silmällä. Jos hän näyttää menettävän tasapainonsa tai saa väristyskohtauksia, niin antakaa hänelle ryyppy – pieni. Saattaa tarvita viime yön jälkeen."
Lopun aikaa, minkä Kittiwake oli Apiassa, kilkutti Aloysius Pankburn kahleruostetta. Kymmenen tuntia päivässä. Ja koko pitkän merimatkan Gilberteille hän yhä kilkutti. Sitten seurasi hiekkapaperilla hieronta. Sataviisikymmentä syltä on yhdeksänsataa jalkaa, ja joka rengas koko kahleiden pituudesta oli puhtaampi ja sileämpi kuin koskaan ennen. Ja kun sen viimeinen rengas oli saanut toisen silauksen mustaa maalia, puhui hän Griefille:
"Tuokaa enemmän likaista työtä. Puhdistan muutkin ketjut, jos haluatte. Eikä teidän tarvitse minusta enää murehtia. En enää maista pisaraakaan. Minä tahdon treenata päähän asti. Kyllä te minun sisuni otitte minua pieksäessänne, mutta minä sanon, että vain toistaiseksi. Minä treenaan nyt itseni niin kovaksi läpeensä kuin nämä kahleet ovat. Ja jonakin päivänä, herra David Grief, jossakin, jotenkin minä pääsen siihen, että pieksän teidät niinkuin te pieksitte minut. Minä kolhin naamaanne, kunnes omat neekerinne eivät teitä enää tunne."
Grief riemuitsi.
"Nyt te puhutte kuin mies", huusi hän. "Ainoa tapa, miten voitte päästä minua pieksämään, on, että tulette mieheksi. Ja sitten, ehkä…"
Hän pysähtyi, toivoen toisen tarttuvan juoneen. Aloysius tunnusteli ensin, mutta sitten välähti ymmärtämys hänen silmistään ja hän sanoi:
"Ja sitten en enää halua, tarkoitatte."
Grief nyökäytti päätään.
"Siinä se kirous onkin", valitti Aloysius. "Uskonpa itsekin, etten sitten enää halua. Ymmärrän kyllä. Mutta minä jatkan silti ja kehitän itseäni edelleen."
Griefin kasvojen lämmin, päivänpolttama hehku näytti lämpimämmältä.
Hän ojensi kätensä. "Pankburn, minä pidän teistä sen takia."
Aloysius tarttui käteen ja puristi sitä totisen vakavana.
"Grief", hän valitti, "te otitte ylpeän sisuni, ja pelkäänpä, että se tapahtui ainaiseksi".
Tukahduttavana troopillisena päivänä, jolloin kaukainen kaakkoinen puhalteli viime henkäyksiään ja oli aika luoteismonsuunin nousta, tuli Kittiwaken näkyviin Francis-saaren viidakkoinen rannikko. Grief haki kompassin ja merikiikarin avulla Redskaria merkitsevän tulivuoren. Sitten kuljettiin ohi Owen Bayn ja tuulen tykkänään nukahtaessa laskettiin Likikili-lahteen. Kahden veneen hinaamana ja Carlsenin etsiessä väylää pujahti Kittiwake kapeaan ja syvään vuonoon. Ei ollut mitään avorantaa. Risofora kasvoi vedenrajaan asti, ja sen takana kohosi jyrkkä viidakko, jonka katkaisi vain silloin tällöin kalliontörmä. Mailin matkan päässä, kun jyrkänteen valkea juova osoitti länsi-lounaiseen, varmisti lyijyluoti "Hakemiston" tiedonannon, ja ankkuri painui ratisten yhdeksän sylen syvyyteen.
Sen päivän he pysyivät Kittiwakella ja odottivat vielä seuraavaan iltapäiväänkin. Kanootteja ei ilmestynyt. Ei mitään ihmiselämän merkkejä. Ei muunkaan elämän, paitsi joku kalan polskaus tai papukaijan kirkuna. Kerran myös iso perhonen, kaksitoista tuumaa siivenpäästä toiseen, leijaili heidän mastojensa yli vastapäiseen viidakkoon.
"Ei kannata lähettää venettä, ne eristävät sen", sanoi Grief.
Pankburn ei uskonut, vaan tarjoutui menemään yksin, uidenkin, jos ei saisi lainaksi pikku venettä.
"Ne eivät ole unohtaneet saksalaista risteilijää", selitti Grief. "Ja lyönpä vetoa, että rantapensaikko on väkeä täynnään. Mitä arvelette, herra Carlsen?"
Tämä vanha saarten seikkailija oli epäröimättä samaa mieltä.
Myöhään toisena iltapäivänä Grief komensi veneen vesille. Itse hän istuutui keulaan, suussa palava savuke ja lyhytlankainen dynamiittipuikko kädessään; hän aikoi ampua kaloja. Tuhdoille asetettiin puoli tusinaa winchesterejä. Albright, joka asettui peräsimen varteen, piti mauserinsa kätensä ulottuvilla. He soutelivat vihreää kasviseinää pitkin. Aika ajoin pysäytettiin airot, ja syvä hiljaisuus vallitsi.
"Kaksi guineaa yhtä vastaan vetoa, että tuo pensaikko on täynnä niitä", kuiskasi Albright.
Pankburn kuunteli vielä hetken ja hyväksyi vedon. Vähän myöhemmin he tapasivat parven punakaloja. Ruskeat soutajat pysäyttivät aironsa. Grief kosketti savukkeellaan lyhyttä sytytyslankaa ja heitti puikon. Niin lyhyt oli lanka, että puikko räjähti heti veteen satuttuaan. Samassa hetkessä riehahti pensaikko eloon. Hurjia kiljahduksia kuului, ja alastomia mustia olentoja tuli rantapuiden välitse kuin apinoita.
Veneessä oli joka pyssy koholla. Sitten seurasi odotus. Satakunta mustaa, joillakuilla vanhat snider-kiväärit, muilla aseina tomahawkeja, tulessa karkaistuja keihäitä ja luupäänuolia, oli rantapuitten suojassa. Ei sanaakaan puhuttu. Kumpikin puoli piti toistaan silmällä kahdenkymmenen jalan päästä yli veden. Vanha, silmäpuoli, pörhönaamainen musta nojasi snideriä lannettaan vasten pyssyn suu päin Albrightia, joka vuorostaan tähtäsi häntä mauserillaan. Tätä kuvaelmaa kesti muutamia minuutteja. Iskun saaneita kaloja nousi vedenpintaan, ja niitä räpiköi puolipökertyneinä pinnan alla.
"Selvä on, pojat", sanoi Grief tyynesti. "Laskekaa pyssyt ja yli laidan. Herra Albright, heittäkää tupakkaa tuolle silmäpuoli-peikolle."
Kun rapa-miehet sukelsivat kaloja ottamaan, heitti Albright puntin tupakkaa rannalle. Silmäpuoli nyökäytti päätään ja väänsi naamaansa ystävyyttä tarkoittavaksi. Aseet laskeutuivat, jouset heltisivät vireestä ja nuolet pistettiin viineen.
"Tunsivat tupakan", ilmoitti Grief heidän soutaessaan takaisin laivalle. "Saamme vieraita. Avatkaa yksi tupakkalaatikko, herra Albright, ja ottakaa esille joitakin kauppa-veitsiä. Tuossa on kanootti."
Vanha silmäpuoli, kuten päällikön ja johtajan sopi, souti esille yksin, antautuen vaaraan koko heimon puolesta. Kumartuessaan yli laidan häntä ylös auttamaan käänsi Carlsen päätään sanoen: "Ovat kaivaneet rahat esille, herra Grief. Tällä äijä-rehjulla on niitä lastillinen."
Silmäpuoli kiertyi kannelle irvistellen leppyisästi ja voimatta salata pelkoaan, jonka oli tukahduttanut, mutta jonka vallassa vielä oli. Hänen toinen jalkansa oli halvattu. Se johtui hirveästä arvesta, joka monta tuumaa syvänä juoksi lantiolta polveen asti. Vaatteita ei ollut minkäänlaisia, ei nauhanpätkääkään, mutta kymmenkunnasta kohdasta oli hänen nenänsä puhki ja joka
