Pikku Fadette. Жорж Санд

Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Pikku Fadette - Жорж Санд страница 8

Pikku Fadette - Жорж Санд

Скачать книгу

nuoren hevosen, jota hän kuletti laitumelle, puhtaana, lihavana ja kiiltävänä, eikä hän voinut sietää että pieninkään asia suoriteltiin huolimattomasti taikka että mikään Jumalan lahja, joka saattoi elää ja hedelmää kantaa, hoidettiin huonosti. Sylvinet katseli kaikkea tuota välinpitämättömästi ja ihmetteli että veljensä osotti sellaista harrastusta asioille, jotka eivät kuuluneet hänelle. Hän oli kateellinen kaiken suhteen ja sanoi Landrylle:

      "Oletpa sinä noihin häränkönttyröihin ihastunut! Etkö enää lainkaan ajattele meidän nuoria härkiämme, jotka muuten ovat niin äkäisiä, mutta jotka ovat meitä molempia kohtaan niin sävyisiä ja mieluummin sallivat sinun kuin isän panna itsensä liekään? Et ole edes kysynyt mitään meidän lehmästämme, joka lypsää niin hyvää maitoa ja katselee minua niin surumielisesti, kun vien sille ruokaa, ikäänkuin hän ymmärtäisi että olen yksinäni ja tahtoisi kysyä missä kaksoisveljeni on."

      "Niin, onhan se hyvä eläin", sanoi Landry; "mutta katsoppas tätä! Jää tänne lypsyaikaan saakka, niin saatpa nähdä ettet ole milloinkaan nähnyt niin paljon maitoa yhtaikaa."

      "Saattaa niinkin olla", vastasi Sylvinet. "Mutta lyön vetoa ettei maito eikä kerma ole niin hyvää kuin meidän Ruskolla, sillä Kaksolan laitumet ovat paremmat kuin tämän talon."

      "Mitä vielä! Luulen että isä mielelläänkin vaihtaisi saraniittynsä isä Caillaudin laajoihin laidunmaihin."

      "Kaikkea!" vastasi Sylvinet olkapäitään kohauttaen. "Saraniityssä on paljoa kauniimpia puita kuin teillä missään, ja jos ruoho on hiukan harvahkoa, niin se on sitä parempaa, ja kun se korjataan latoihin, leviää siitä pitkin tietä mitä ihanin tuoksu."

      Näin he väittelivät tyhjästä, sillä Landry tiesi aivan hyvin ettei ihmisestä tunnu mikään niin hyvältä kuin se, minkä hän itse omistaa, ja Sylvinet ei tarkottanut sitä eikä tätä lausuessaan ylenkatseensa Prichen olojen ja elojen suhteen; kaikki nuo tyhjät sanat merkitsivät vain, että toinen pojista oli onnellinen työtä tehdessään ja tuntiessaan voimiensa varttuvan, olipa hän missä hyvänsä, ja että toinen ei voinut ymmärtää kuinka veljensä hetkeksikään saattoi tuntea iloa ja onnea ilman häntä.

      Jos Landry otti hänet mukanaan isäntänsä puutarhaan ja siellä kesken heidän puhettaan keskeytti lauseensa katkaistakseen hedelmäpuusta kuivan oksan tai nyäistäkseen ryytimaasta rikkaruohon, niin se harmitti Sylvinetiä että veljensä aina ajatteli miten hommata talon hyväksi, sensijaan että olisi, niinkuin hän, ahminut toisen vähäpätöisimmätkin sanat. Hän kuitenkaan ei ilmaissut ajatuksiaan, koska häntä hävetti näyttäytyä niin helposti loukkaantuvalta, mutta jäähyväisiä sanoessa hän virkkoi usein: "No niin, nyt olet kai jo saanut minusta kylläsi tänäpäivänä; ehkä olet saanut liiaksikin, ja olet minuun ikävystynyt".

      Landry ei ymmärtänyt tuollaisia moitteita. Ne saivat hänet pahalle mielelle ja hän vuorostaan moitti veljeään, joka ei voinut eikä tahtonut selittää mistä tuo kaikki johtui.

      Poikaraukka oli siis mustasukkainen vähäpätöisimmällekin esineelle, jonka suhteen Landry osotti mielenkiintoa, ja vieläkin mustasukkaisempi niille henkilöille, joille Landry oli ystävällinen. Hän ei voinut sietää että Landry oli hyvässä toveruus- ja ystävyyssuhteessa toisiin Prichen poikiin, ja kun hän näki veljensä puuhailevan pikku Solangen kanssa, hyväilevän häntä tai leikkivän hänen kerallaan, syytti hän häntä siitä, että oli kokonaan unohtanut pikku Nanette-sisarensa, joka hänen mielestään oli sata kertaa hauskempi, hienompi ja rakastettavampi kuin tuo häijy tytönletukka.

      Mutta ihmiset ovat aina epätasaisia ja vääriä, kun mustasukkaisuus kalvaa heidän sydäntään, ja kun Landry tuli Kaksolaan, harmitteli Sylvinet taas että hän askaroi aivan liian paljon pikku Nanetten kanssa. Hän syytti veljeään siitä, ettei tämä välittänyt kenestäkään muusta kuin tuosta tyttösestä ja että hänen oli ikävä veljensä kanssa.

      Sylvinet muuttui lopulta niin vaativaiseksi ja hänen mielialansa niin synkäksi, että Landry alkoi siitä suorastaan kärsiä eikä välittänyt vaikkeivät he tavanneetkaan kovin useasti toisiaan. Häntä alkoi väsyttää nuo alituiset nuhteet siitä, että hän oli kohtaloonsa tyytyväinen, jopa näytti siltä kuin Sylvinet olisi ollut vähemmän onneton, jos olisi voinut tehdä veljensäkin yhtä onnettomaksi kuin itse oli. Landry käsitti selvästi ja tahtoi saada veljensäkin oivaltamaan, että liiallinen ystävyys voi toisinaan olla onnettomuudeksi. Mutta Sylvinet ei ottanut hänen puhettaan kuuleviin korviinsakaan, jopa väitti että veljensä puhui sydämettömästi. Hän oli ajoittain varsin epäystävällinen veljeään kohtaan eikä mennyt toisinaan moneen viikkoon Pricheen; mieli kyllä paloi, mutta hän piti kunnia-asianaan pysyä kotona.

      Kun näin sana seurasi sanaa ja ikävyys ikävyyttä, kehittyi asia lopulta niin pitkälle, että Sylvinet-raukka, joka aina pahastui Landryn ystävällisistä ja viisaista kehotuksista, katkeroitui ja sydämistyi niin, että hän väliin kuvitteli vihaavansa noin suuren rakkauden esinettä. Eräänä sunnuntaina hän läksi kotoa pois, jottei tarvitseisi viettää päivää yhdessä veljensä kanssa, joka kaikesta huolimatta kävi joka pyhä kotona.

      Tuollainen lapsekas ilkeys harmitti suuresti Landryta. Hän rakasti huvia ja liikettä, sillä hän varttui päivä päivältä yhä vahvemmaksi ja notkeammaksi. Kaikissa leikeissä hän jo oli ensimäinen sekä ketteryytensä että tarkan silmänsä vuoksi. Siksi hänelle olikin pieni uhraus jättää veljensä tähden Prichen iloiset pojat, ollakseen joka sunnuntai Kaksolassa, jossa hänen ei milloinkaan onnistunut saada veljeään kylän torille leikkimään tai kävelemään. Sylvinet, joka oli veljeään paljoa lapsellisempi sekä ruumiinsa kehitykseltä että mieleltään ja joka ei ajatellut muuta kuin tuota ainaista asiaa, mitenkä voisi rakastaa veljeään yli kaiken ja saada häneltä vastarakkautta, tahtoi että he menisivät yhdessä heidän paikoilleen, niinkuin hän niitä nimitti, katsomaan kaikellaisia lymypaikkoja ja pensastoja, joissa he olivat ennen leikkineet, laatien pieniä pajukärryjä tai myllyjä tai ansoja pikkulinnuille, taikka huoneita pikkukivistä ja nenäliinan suuruisia peltotilkkuja, jommoisia lapset tekevät jäljitellen pienoiskoossa vanhempien puuhia: kyntöä, kylvöä, äestämistä, niittämistä ja korjaamista ja suorittaen tunnissa kaikki vuoden kuluessa esiintyvät maanviljelystyöt.

      Tuollaiset huvitukset eivät enää olleet Landryn mieleen; hän jo nykyään itse suoritti sellaisia toimia aikaihmisten tavoin tai oli ainakin niissä mukana, ja hän tahtoi mieluummin ajaa suurta heinäkuormaa, jonka eteen oli valjastettu kuusi härkää, kuin valjastaa koiransa pienten pajurattaiden eteen. Häntä olisi huvittanut painiminen Prichen suurten, vahvojen poikien kanssa ja keilan heittäminen, sillä hän oli varttunut oikein taitavaksi suuren kuulan heittäjäksi ja kaatoi koko pataljoonan kolmenkymmenen askeleen päästä. Ja jospa Sylvinet joskus suostuikin tulemaan mukaan, ei hän leikkinyt lainkaan, vaan istuutui johonkin nurkkaan mitään puhumatta, lopen ikävystyneenä ja pahoillaan, jos leikki näytti Landryta liiaksi huvittavan.

      Landry oli sen lisäksi oppinut Prichessä tanssimaankin, ja vaikka hänen karkeloimishalunsa oli herännyt niin myöhään – Sylvinet kun ei koskaan ollut siitä välittänyt – liikkui hän kuitenkin jo tanssissa yhtä notkeasti kuin ne, jotka oppivat tanssimaan melkein yhtä rintaa kävelemään oppiessaan. Häntä pidettiin Prichessä hyvänä burreen tanssijana, ja vaikka häntä ei vielä huvittanut tuo joka tanssin jälkeen tavallinen tyttöjen suuteleminen, niin hän sentään mielellään teki sitäkin, koska se näytti niin miesmäiseltä, jopa olisi toivonut että tytöt olisivat tehneet vähän vastarintaakin, kuten aikamiehille. Mutta sitä ne eivät vielä tehneet, päinvastoin vanhemmat tytöt kiersivät nauraen kätensä hänen kaulaansa, ja se häntä hiukan harmitti.

      Sylvinet oli erään kerran nähnyt hänen tanssivan ja suuttui siitä aivan silmittömästi. Hän raivostui nähdessään Landryn suutelevan muuatta Caillaudin

Скачать книгу