hankaavat vanhaa messinkilamppua tai rautarengasta, ja paikalla koirankuonolaiset tulla tomahuttaa jyrinällä ja salamalla, ja mitä ikinä niiden käsketään tehdä, sen ne heti tekevät. Ne voisivat kuni tuulessa temmata kirkontornin maasta juurineen päivineen ja sivaltaa sillä jotakin kansakouluntarkastajaa tai ketä hyvänsä pitkin korvia."
"Kuka panee heidät elämöimään sillä viisin?"
"Hä? Tietysti se, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta. Ne palvelevat sitä, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta, ja tekevät mutisematta mitä hän käskee. Jos hän käskee heidän tekaista ison linnan paljaista timantti-tiilistä ja täynnään paukkukummia tai mitä tahansa taikkapa lennättää paikalle Kiinan keisarin tyttären aviosiipaksi jollekkin, niin tuossa paikassa täytyy heidän se toimittaa – ja vieläpä ennen auringonnousua ens' aamuna. Ja päälle päätteeksi! – heidän täytyy tanssittaa tuota linnaa ympär maan ja mantereen, miten ikinä mielitään. Ymmärrätkös?"
"Vai niin", sanoin minä, "mutta minun mielestäni nuo koirankuonolaiset ovat aika pässinpäitä, kun eivät pidä linnoja hyvänään itse, vaan antavat niiden mennä tuolla viisin. Jos minä olisin koirankuonolainen, niin totta maarian saatais minua odottaa ennenkun tottelisin vain sentähden, että hangataan vanhaa messinkilamppua."
"Mitä lörpötätkään sinä, Huck Finn! Etkö käsitä sitä, että sinun täytyis tulla kun sitä hangataan; siin'ei auttais mutiseminen."
"Hoo? Vai niin? Kun olisin pitkä ja paksu kuin kellotapuli? Hyvä! Entäpä tulisinkin; mutta minä panen pääni panttiin, että lampunkihnuttaja minut nähdessään korjais luunsa ja hiipis pitäjän korkeimpaan puuhun kuin pelästynyt orava."
"Ääh! Eihän koira vieköön maksa vaivaa puhua sinun kanssas, Huck.
Sin'et ymmärrä tämän taivaallista – pölkkypää!"
No, minä mietiskelin noita asioita pari päivää umpeensa, ja sitten tuumasin, että kelpaisihan ainakin koettaa. Sain kynsiini vanhan messinkilampun ja rautarenkaan ja menin metsään ja istuin työhön. Minä hankasin ja hankasin niin, että hiki pihkui pitkin ruumistani, ja rukoilin koirankuonolaisia joutumaan; saisivat heti rakentaa mulle linnan, mutta sen aioin minä myydä. Mutta s'oli turhaa työtä. En nähnyt heistä hännänpäätäkään. Ja niinpä viimein pisti päähäni, että koko juttu ei mahtanut olla muuta kuin Tom Sawyerin tavallisia hullutuksia. Olihan kyllä mahdollista, että hän itse luotti noihin elehvantteihin ja Arapialaisiin; mutta minä vähästä puolestani ajattelen toisin. Joll'ei kaikki merkit petä, niin olit ne sunnuntaikoulun kakaroita.
Neljäs luku
No, sillä viisin kului kolme neljä kuukautta, ja jo oli kappaleen matkaa talvesta tallusteltu. Min'olin käynyt koulua melkein kaiken aikaa ja osasin tavata ja lukea, jopa kirjottaakkin jo hiukkasen; osasimpa kertaustaulustakin tähän asti: "kuus kertaa seitsemän on kolmekymmentäviis", ja pitemmälle en, jumala paratkoon, taida päästäkkään tässä elämässä, vaikka eläisin tuomiopäivään asti. Luvunlaskussa en, totta puhuakseni, juur koskaan ole ollut mikään erityinen mestari.
Ens'alussa minä vihasin koko koulua, mutta miten olikaan, rupes sekin touhu vähitellen vetelemään. Joka kerta kuin siihen kyllästyin, jäin minä kotiin – sairaana mukamas – , ja seuraavana päivänä sain sitten selkääni opettajalta, ja se teki mulle hyvää ja reipastutti minua. Niin että mitä kauvemmin kävin koulua, sitä hauskemmalta se tuntui. Rupesin myöskin tottumaan leskirouvan äksiisiin, eikä ne enää nalkuttaneetkaan alinomaa niin hirveästi kuin ens'alussa. Tosin minua vähän hävetti, kun aina tolla viisin piti asua seinäin sisässä ja maata sängyssä kuin mikäkin prinsessa; mutta ennen pahinta pakkasta ruukkasin silloin tällöin karata öisin tieheni ja mennä metsään makaamaan, ja se ikäänkuin minua virkisti taas. Enimmän minä tietysti tykkäsin siitä entisestä elämästä, mutta rupeshan vähitellen menemään mukiinsa tämä uusikin. Rouva sanoi, että minä mukamas "edistyin" hitaasti ja varmasti ja ett'ei hänen enää tarvinnut minua hävetä.
Eräänä aamuna sattui niin hullusti, että minä kaasin suolasalkkarin pöydässä, joka, niinkuin tunnettu on, tietää jotakin pahaa. Minä noppasin hyppysilläni siitä muutaman jyväsen heittääkseni ne olkapääni yli, joka, kuten tietänette, on ainoa keino uhkaavan onnettomuuden torjumiseksi; mutta fröökynä Watson lensi päälleni kuin kotka ja esti minua sitä tekemästä. Hän tiuskasi: "Pois sormet, Huckleberry – joka paikassa sinä tohrit." Leskirouva puhui kyllä pari sanaa puolestani, mutt' eihän se saattais torjua onnettomuutta; sen tiesin varsin hyvin. Aamiaisen jälkeen menin ulos, pelko ja pöyristys rinnassani ja mietiskellen, milloin se kova onni tulis ja mitä laatua se olis. Löytyyhän tosin keinoja muutamain onnettomuuksien torjumiseksi, mutta tämä ei ollut sitä sorttia; ja niinpä siin'ei ollut muu neuvona kuin heittää kaikki hiiteen ja antaa asian mennä menoansa.
Minä nahjustin puutarhan läpi ja astuin sitten jalkaporrasta myöten sen korkean aidan yli. Siell'oli tuuman paksulta uutta lunta maassa, ja siinä näin ihmisen jäljet. Joku oli tullut kivilouhoksesta ja seisonut hetken aikaa jalkaporrasten luona ja sitten kulkenut eteenpäin pitkin aitaa. Se oli mielestäni merkillistä, ett'ei hän tullut sisään, seisottuaan tuolla viisin. Mitä hittoa olikaan hällä mielessä? Tuumasin seurata jälkiä, mutta kyykistyin ensiks' alas katsellakseni niitä oikein tarkasti. Ensinnä en hoksannut mitään, mutta sitten hoksasin. Vasemmassa saappaankorossa oli isoista nauloista lyöty risti, jolla torjutaan paholaista ja noituutta.
Paikalla juoksin minä mäkeä alas minkä jaloista lähti. Katsahin taakseni tuon tuostakin, vaan en nähnyt ketään. Eikä aikaakaan ennenkun olin laamanni Thatcherin luona. Hän sanoi:
"Hyvänen aika, poikaseni, kuinka sin'olet hengästynyt. Tahdotko sinä rahaa?"
"En", sanoin mä, "onko mulla mitään saamista nyt?"
"On, on kyllä, eilen illalla tuli puolen vuoden korot.
Sataviisikymmentä dollaria ja vähän päälle. Kokonainen rikkaus sinulle.
Paras on että annat minun panna ne kasvulle niinkuin ne kuusituhatta.
Jos itse saat ne haltuus, niin sinä vain hukkaat ne hulluuksiin."
"Ei, ei, hyvä laamanni", sanoin mä, "minä en aio niitä hukata. En tahdo nähdä niistä nenän vertaakaan. Eikö laamanni olis niin hyvä ja pitäis ne kaikki tyyni. Min' annan ne Teille lahjaksi joka pennin."
Hän tuijotti minuun kovin hämmästyneenä, ikääskuin mukamas olisin ollut vähän väärä päästäni. Sitten hän sanoi:
"Mitä Herran tähden sinä tarkotat, poika?"
"Älkää sitä multa kysykö, laamanni kulta. Pitäkää ne nyt hyvänänne vain, armosta."
"No, mutta mitä tämä tietää? Nyt mahtaa olla hullusti?"
"Pitäkää ne nyt vain, hyvä laamanni", sanoin mä taas, "ja älkää kysykö multa enään – niin pääsen minä valehtelemasta."
Hän näkyi mietiskelevän hetkisen, ja sitten hän sanoi:
"Ohoo-o, vai niin. Luulempa ymmärtäväni. Hm, hm. Sinä kai tahdot luovuttaa minulle koko omaisuutesi – eikä antaa. Jaha, aivan niin. Se käy laatuun se, aivan oikein."
Sitten kirjotti hän jotakin paperipalalle, luki sen pariin kertaan ja naurahti vähän itsekseen ja sanoi sitten:
"Kas tuossa – siinä seisoo: 'varovaisuuden tähden ja korvausta vastaan'. Se merkitsee, että minä olen sen sulta vastaanottanut
