hän takaisin ja veti protektoria mukanaan. Kun tuo pelätty mies näyttäytyi, ojentuivat kaikki läsnäolijat suoriksi, upseerit tekivät kunniaa ja samoin sotilaat kivääreillään.
– Estäkää heitä, kenraali! Äitini on sairas ja tahtoo isää kotiin ja minä olen sanonut niille sen, mutta ne eivät kuulleet minua ja nyt vievät ne hänet pois.
Ylikenraali seisoi kuin kivettyneenä.
– Sinunko isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?
– On, luonnollisesti – sitä hän on aina ollut. Olisinko minä antanut sitä kaunista punasta jollekin muulle, kun niin paljon pidän hänestä? Enhän toki!
Kauhun ilme levisi protektorin kasvoille ja hän sanoi:
– Voi, Jumala minua auttakoon! Saatanan juonien kautta olen tehnyt julmimman teon, johon ihminen koskaan voi tehdä itsensä syypääksi – eikä ole olemassa mitään apua, ei mitään apua! Mitä voin minä tehdä?
Abby huusi levottomana ja kärsimättömänä:
– Kyllä, te voitte sanoa, että ne päästävät hänet menemään.
Ja hän alkoi nyyhkyttää.
– Sanokaa niille, että tekevät sen! Te pyysitte, että minä käskisin teitä, ja kun ensi kerran pyydän teitä tekemään jotain, ette sitä tee!
Lempeä valonkajastus kuvastui vanhoilta, karkeilta kasvoilta ja ylikenraali laski kätensä pikku tyrannin päälaelle ja lausui:
– Jumalan kiitos, että annoin tuon pelastavan, ajattelemattoman
lupauksen! Ja kiitos, sinä kaikista lapsista rakkain, siitä että
Hänen johdattamanaan muistutit minua unohtamastani lupauksesta!
Upseerit, totelkaa hänen käskyjään – hän puhuu minun puolestani.
Vanki on armahdettu, päästäkää hänet vapaaksi!
TAIVASKO VAI HELVETTI?
I
– Valehtelitko sinä?
– Sinä sen tunnustat – sinä tunnustat sen todellakin – sinä valehtelit!
II
Perheeseen kuului neljä henkilöä: Margaret Lester, leski, kolmekymmentäkuusi vuotta vanha; Helen Lester, hänen tyttärensä, kuusitoista vuotias; rouva Lesterin naimattomat tädit, Hannah ja Hester Gray, kaksoset, kuudenkymmenenseitsemän vuoden ikäisiä. Valvoen tai nukkuen kuluttivat nuo kolme naista päivänsä ja yönsä jumaloimalla nuorta tyttöä; tarkkaamalla hänen hennon sielunsa väreitä hänen kasvojensa peilistä; virkistämällä omia sielujaan hänen kukoistavaa kauneuttaan katsellessaan; kuuntelemalla hänen äänensä sointua; kiitollisesti tunnustamalla, miten rikas ja kaunis oli heille maailma senvuoksi että Helen oli olemassa; kauhistumalla ajatellessaan, miten kolkoksi se tulisi, jos Helen, sen aurinko, sammuisi.
Luonnostaan – ja sielustaan ja sydämestään – olivat vanhat tantit tavattoman rakastettavia erinomaisia ja hyviä, mutta mitä tulee moraaliin ja esiintymistapaan oli heidän kasvatuksensa ollut niin tavattoman kaavamainen, että se oli tehnyt heidät päältäpäin nähden tuikeiksi, ellei sanoisi ankariksi. Heidän vaikutusvaltansa talossa oli suuri, niin suuri että äiti ja tytär mukautuivat heidän moraalisiin ja uskonnollisiin vaatimuksiinsa iloisina, tyytyväisinä, ihastuneina, ilman epäilystä. Oli jo tullut heidän toiseksi luonnokseen toimia sen mukaan. Tässä rauhallisessa paratiisissa ei niin ollen ilmennyt mitään epäsointuja, ei äreyttä, ei murinaa, ei sydämensuruja.
Valhetta ei siellä ilmennyt. Sitä ei voitu siellä ajatellakaan. Kaikki puhe liikkui siellä ehdottoman totuuden piirissä, raudankovan totuuden, horjumattoman ja säälimättömän totuuden, miksi tahansa seuraukset siitä muodostuisivatkaan. Viimein eräänä päivänä, asianhaarain niin vaatiessa, saastutti talon lempilapsi kielensä valheella – ja tunnusti sen kyynelsilmin ja itseään soimaten. Eivät mitkään sanat voisi kuvailla tanttien hämmästystä. Oli kuin taivas olisi haljennut ja maa mennyt kappaleiksi yhdellä iskulla. He istuivat vierekkäin kalpeina ja totisina, tuijottivat tajuttomina rikolliseen, joka oli polvillaan heidän edessään, kasvot kätkettyinä ensin toisen, sitte toisen polviin, tyrskyen ja nyyhkyttäen, osanottoa ja unhotusta kerjäten, mutta mitään vastausta saamatta, nöyrästi suudellen ensin toisen kättä, sitte toisen, mutta nähdäkseen sen sitte vedettävän takaisin niinkuin nuo tahratut huulet olisivat niitä häväisseet.
Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, sanoi täti Hester jääkylmän hämmästyneenä:
– Valehtelitko sinä?
Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, noudatti täti Hannah esimerkkiä huudahtaen puoleksi tukehtuneella ja kauhua ilmaisevalla äänellä:
– Sinä sen tunnustat – sinä tunnustat sen todellakin – sinä valehtelit!
Siinä kaikki mitä he voivat sanoa. Tapaus oli uusi, ennenkuulumaton, uskomaton; he eivät voineet sitä ymmärtää, eivät tienneet, miten heidän tulisi sen suhteen menetellä, se mykistytti vähitellen heidän kielensä.
Viimein päätettiin, että syyllinen lapsi oli vietävä äitinsä luo, joka oli sairas ja jonka täytyi saada tietää, mitä oli tapahtunut. Helen kerjäsi, rukoili ja vannotti heitä, että häntä säästettäisiin tästä lisänöyryytyksestä ja että hänen äitiään säästettäisiin tästä surusta ja tuskasta, mutta se oli mahdotonta, velvollisuus vaati sen uhrin, ja velvollisuus on täytettävä ennen kaikkea, ei mikään voi vapauttaa velvollisuudesta, velvollisuuden kanssa on kaikki sovinnonhierominen mahdoton.
Helen kerjäsi ja rukoili ja sanoi, että synti oli hänen yksin, hänen äidillään ei ollut siinä mitään osaa – miksi pitäisi siis hänen kärsiä sen tähden?
Mutta tantit olivat taipumattomia tunnollisuudessaan ja sanoivat, että lakia, jonka mukaan isäin synnit kostetaan lapsille, täydellä syyllä voitiin sovelluttaa myöskin päinvastaisessa järjestyksessä; senvuoksi oli aivan oikeutettua, että syntisen lapsen viaton äiti saisi kantaa oikeudenmukaisen osansa siitä surusta, tuskasta ja häpeästä, joka oli synnin tuottama palkka.
He menivät sairaan huoneeseen kaikki kolme.
* * * * *
Samaan aikaan lähestyi lääkäri taloa. Mutta vielä oli hän hyvän matkan päässä siitä. Hän oli taitava lääkäri ja hyvä ihminen ja hänellä oli hyvä sydän, mutta hänet täytyi tuntea vuoden ajan, voidakseen olla häntä halveksimatta, kaksi vuotta oppiakseen kunnioittamaan häntä, kolme vuotta oppiakseen pitämään hänestä ja neljä tai viisi vuotta oppiakseen häntä rakastamaan. Se oli pitkällinen ja kärsivällisyyttä kysyvä kasvatus, mutta se maksoi vaivan. Hänen vartalonsa oli pitkä; päänsä oli kuin leijonan, kasvonsa kuin leijonan, äänensä ja silmänsä tuikeat, molemmat väliin kuin naisen, väliin kuin merirosvon, aina mielialojen mukaan. Hän ei ollenkaan tuntenut seurustelutapoja eikä tutkinut niitä; puheensa, esiintymistapansa, ryhtinsä ja käytöksensä oli kaiken tavallisuuden vastakohta. Hän oli vilpitön äärimmäisyyteen asti; kaikista asioista oli hänellä mielipiteensä; ne olivat aina valmiit esitettäviksi, eikä hän ajatellut vähääkään sitä, josko hänen kuulijansa ne hyväksyivät eli eivät. Mistä hän piti, siitä hän piti
