kerääntyi sadevettä, olivat nyt täynnä suolaista. Laguunista saatiin pelastetuksi muutamia säkkejä happamia jauhoja. Eloon jääneet kuorivat kaatuneita kokospuita ja ottivat niiden sydämet syödäkseen. Siellä täällä ryömittiin maamajoihin, joita kaivettiin hiekkaan ja peitettiin metallilevyillä, joita saatiin rakennusten jätteistä. Lähetyssaarnaaja kyhäsi jonkunlaisen vesisiilin, mutta hän ei voinut sillä puhdistaa vettä kolmelle sadalle hengelle. Kun Raoul toisena päivänä otti kylvyn laguunissa, huomasi hän, että se jollakin tavoin vaimensi hänen janoaan. Hän ilmoitti heti kaikille uutisensa ja pian oli laguunissa kolme sataa ihmistä, miestä, naista ja lasta, kaulaan saakka vedessä, yrittäen juoda kaikella ihollaan. Ympärillä ui kuolleiden ruumiit ja jalka sattui sellaisiin, jotka olivat painuneet pohjaan. Kolmantena päivänä hautasi väki kuolleensa ja asettui odottamaan pelastuslaivaa.
Sillä aikaa Nauri, myrskyn erottamana perheestään, oli ajautunut omille seikkailuilleen. Hän oli tarttunut karkeaan lankkuun, joka repi ja raapi hänen ruumistaan ja täytti sen tikuilla, ja myrsky heitti hänet yli hietikon ja ajoi merelle. Siellä hän hirmuisissa vesivuoriaalloissa kadotti lankkunsa. Hän oli vanha vaimo, lähemmäksi kuuttakymmentä, mutta syntynyt Paumotus-saarella eikä milloinkaan eronnut meren näkyvistä. Hänen uidessaan pimeässä sätkien, tukahtumaisillaan ja taistellen saadakseen hengittää, iski mahtava kokospähkinä häntä hartiaan. Silmänräpäyksessä hän tajusi tehtävänsä ja tarttui pähkinään. Seuraavina hetkinä hän keräsi seitsemän lisää. Yhteen sidottuina ne muodostivat vyön, joka pelasti hänen henkensä, mutta uhkasi sulloa hänen ruumiinsa hyytelöksi. Hän oli lihava nainen ja helposti haavoittuva, mutta hänellä oli kokemusta myrskyilmassa ja rukoillen hai-jumalaansa varjelemaan itseään petokalalta hän odotti tuulen tyyntymistä. Mutta kolmen aikaan hän oli melkein tajuttomana. Eikä hän siitäkään mitään tiennyt, että kuudelta oli tullut ihan tyyni. Hän heräsi tajuihinsa, kun aallot heittivät hänet sannalle. Hän kaapi hiekkaa tarttuen kiinni, niin että veri sirisi, pysytellen kiinni käsin ja jaloin, jottei aallot vetäisi häntä takaisin, ja hän onnistuikin pääsemään kuivalle aaltojen ulottuvista.
Hän tiesi, missä oli. Tämä maa ei voinut olla mikään muu kuin pieni saari Takokota. Siellä ei ollut laguunia eikä ketään asukasta. Hikueru oli siitä viidentoista penikulman päässä.
Hän ei voinut nähdä Hikuerua, mutta tiesi, että se oli etelässä. Päivät kuluivat ja hän eli niillä kokospähkinöillä, jotka pelastusvyönä olivat kannattaneet häntä vedenpinnalla. Ne olivat sekä ravintona että juomana. Mutta hän ei saanut itseään kylliksi ravituksi eikä jano oikein sammunut. Pelastusmahdollisuudet olivat hyvin pulmallisia. Hän näki savun pelastuslaivasta taivaan rannalla, mutta mikä pelastuslaiva olisi aikonutkaan tulla yksinäiselle Takokotasaarelle?
Ensimmäisestä hetkestä alkaen olivat ruumiit häntä vaivanneet. Meri heitti niitä yhä tälle pienelle hietikolle, ja hän heitteli niitä niin kauan kuin jaksoi veteen, missä haikalat ne söivät. Mutta kun voimat uupuivat, reunustivat kuolleet ruumiit hänen pienen saarensa rantoja ja hän vetääntyi niistä kauhistuen pois niin kauas kuin suinkin, mutta pitkälle ei siinä päässyt.
Kymmenentenä päivänä hän söi viimeisen pähkinän ja hänen ruumiinsa kuivui kokoon janosta. Hän laahusti pitkin rantaa toivoen löytävänsä jonkun pähkinän. Olihan ihmeellistä, että niin paljon ruumiita ajautui rantaan eikä ainoatakaan pähkinää. Ja kuitenkin oli varmasti enemmän kokospähkinöitä uimassa kuin kuolleita. Hän heitti hakemisen sikseen ja heittäytyi rannalle uupuneena. Loppu oli tullut. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuolla.
Herätessään kerran taas tietoisuuteen, huomasi hän tuijottavansa hiekankellertävään tukan tupsuun erään kuolleen päässä. Aallokko heitti ruumiin häntä kohti ja veti sen taas takaisin. Se pyöri ympäri ja hän näki, ettei sillä ollut ollenkaan kasvoja. Kuitenkin oli tuossa punakeltaisessa tukassa jotakin tuttua. Hän ei sitä sen kauempaa ajatellut – hänkin odotti kuolemaa ja välitti vähät, mikä mies tuo kauhean ruma ruumis aikoinaan oli ollut.
Lopulta hän kuitenkin nousi puoleksi istumaan ja tuijotti taas ruumiiseen. Mahdottoman suuri aalto oli heittänyt sen niin ylös, etteivät muut siihen enää ulottuneet. Niin, oikein, tuollaista punakeltaista tukkaa ei ollut kellään muilla kuin yhdellä ainoalla miehellä koko Paumotus-saarella. Se oli Levy, Saksan juutalainen, mies, joka oli ostanut helmen ja vienyt sen Hira-laivalleen. Yksi seikka oli siis varma: Hira oli joutunut haaksirikkoon, ja helmenpyytäjien ja varkaiden jumala oli nyt tuossa.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.
