pitkin intiaanipolkuja ja virtoja ja nähdessään nälkää kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän pääsee voittajana perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka saa ihmisen muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja katoamaton ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan kaikki sydämensä aivoitukset.
Ja niin Päivänpaiste valssin pyörteissä karkoitti pyörrytyksensä ja vei seurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause. Ei enää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se oli hyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause perustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi voitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davisin asia tarjota ja hänen täytyi tarjota. Sitäpaitsi oltiin sitä mieltä, että Päivänpaisteen piti saada ilmaiseksi, talon puolesta, mitä vain halusi. Bettles puhui muiden puolesta, ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä maassa tehoavat, ja ne hyväksyttiin epäilyttä.
Päivänpaiste irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia pelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo ja sai kahdentuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onnea hänellä oli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi. Nyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia arvostelijoitaan.
"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa", sanoi hän.
Ja he suostuivat. Ei auttanut vastustella Päivänpaistetta, kun hän herkesi hurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.
Kello yksi aamulla hän näki Elijah Davisin, Henry Finnin ja Joe Hinesin yhdessä rykelmässä seisovan ovella. Päivänpaiste ehätti väliin.
"Minne olette kaikki menossa?" kysyi Päivänpaiste koettaen vetää heitä takaisin tarjoiluväen luo.
"Nukkumaan", vastasi Elijah Davis.
Hän oli laiha, tupakkaa pureskeleva Uuden-Englannin mies, perheenisä, ainoa uskalikko, joka oli kuullut ja noudattanut Lännestä, Mount Desertin laidunmaiden ja salojen takaa kuuluvaa kutsua.
"Menemme levolle", lisäsi Joe Hines anteeksipyytäen. "Aiomme aamulla suoriutua taipaleelle."
Päivänpaiste pidätti heitä vielä.
"Minne? Onko tehty uusi löytö?"
"Ei mitään uutta löytöä", selitti Elijah. "Aiomme vain hiukan yrittää ja käydä käsiksi Ylämaahan. Haluatko tulla mukaan?"
"Haluanpa tietenkin", vahvisti Päivänpaiste.
Mutta kysymys oli tehty leikillä, eikä Elijah ollut kuulevinaan myöntymystä.
"Aiomme käydä käsiksi Stewart-jokeen", jatkoi hän. "Ai Mayo kertoi minulle ensi kerran kulkiessaan Stewartia alas nähneensä joitakin matalikon tapaisia, ja me aiomme tutkia niitä joen vielä ollessa jäässä. Sinä kuulet, Päivänpaiste, ja muista minun sanoneeni: kohta tulee aika, jolloin kullankaivuu on käynnissä talvella. Silloin miehet nauravat meidän talviuntamme."
Tähän aikaan oli talvinen kullankaivuu tuntematon asia Yukonissa. Maa oli jäässä sammalesta ja ruohosta aina peruskallioon saakka, ja jäätynyt sora, kova kuin graniitti, oli kuokan ja lapion tiellä. Kesällä miehet kaivoivat maata, mikäli aurinko sitä sulatti. Sitten he ryhtyivät kullankaivuun. Talvella he kuljettivat varastonsa, kävivät hirvenajossa, laittoivat kaikki valmiiksi kesän työtä varten ja vetelehtivät sitten kylmät, pimeät kuukaudet läpeensä Circle Cityn ja Forty Milen tapaisissa isoissa keskusleireissä.
"Talvikaivuun ryhdytään vielä varmasti", sanoi Päivänpaiste. "Malttakaahan kunnes tuo suuri kultalöytö tehdään virran yläpäässä. Silloin saatte nähdä uudenlaista kaivostyötä. Mikä estää polttamasta puita ja syventämästä kuiluja ja kaivamasta kuljetuskujia pitkin peruskallioita? Jäätynyt maa ja sora pysyy jäässä, kunnes itse helvetti on jäätynyt ja sen myllyvesi muuttunut jääksi. Tulevaisuudessa kaivetaan malmisuonia sadan jalan syvyydessä. Tulen varmasti mukaan, Elijah."
Elijah nauroi, kokosi toverinsa ja aikoi toisen kerran lähteä ovelle.
"Malttakaa", huusi Päivänpaiste. "Puhun kuin puhunkin tosissani."
Nuo kolme miestä kääntyivät äkkiä katsomaan häntä, kasvoillaan hämmästystä, mielihyvää ja epäuskoa.
"Olette mieletön", sanoi Finn, hiljainen, vakaa Wisconsin mies.
"Koirani ja rekeni ovat valmiina", vastasi Päivänpaiste. "Siinä on kaksi valjakkoa ja puoli kuormaa, vaikka meidän täytyy vuorollamme olla helpommalla, sillä koirat ovat tietenkin uuvuksissa."
Nuo kolme miestä olivat hyvin mielissään, mutta vielä hiukan epäilevällä kannalla.
"Kuulkaapas nyt, Päivänpaiste", sanoi Joe Hines ajattelemattomasi.
"Meillä on mielessä tosityö. Tuletteko mukaan?"
Päivänpaiste ojensi kätensä ja puristi hänen kättään.
"Silloin teidän on parasta mennä levolle", neuvoi Davis. "Aiomme lähteä liikkeelle kello kuudelta, eikä neljänkään tunnin uni ole pitkä."
"Eiköhän meidän pitäisi siirtää matkaamme päivän verta ja antaa hänen levätä", ehdotti Finn.
Päivänpaisteen ylpeyttä oli loukattu.
"Älkää tehkö sitä", huusi hän. "Lähdemme kello kuudelta. Mihin aikaan haluatte nousta? Kello viisi? Hyvä, minä herätän teidät kello viisi."
"Teidän pitäisi nukkua hiukan", neuvoi Davis vakavasti. "Ette voi yhtämittaa olla taipaleella."
Päivänpaiste oli loukkaantunut, syvästi loukkaantunut. Hänenkin rautainen ruumiinsa tunsi väsymystä. Hänen jokainen lihaksensa kaipasi lepoa, kauhistui jatkuvia ponnistuksia ja ajatusta, että oli taas lähdettävä taipaleelle. Hänen ruumiinsa vastalause herätti kapinan hänen aivoissaan. Mutta syvimpänä oli ylenkatseellisena ja epäilevänä elämä itse, sen oleellinen tuli, ja se kuiskasi, että kaikki Päivänpaisteen toverit odottivat, että nyt oli aika himmentää uudella mainetyöllä entiset, kerskailla voimistaan muiden voimien rinnalla. Siinä oli taas elämä kuiskaamassa vanhoja valheitaan. Ja liitossa sen kanssa oli whisky, joka nosti rohkeuden ja turhamaisuuden ylimmilleen.
"Luuletteko te, että minä olen sylivauva?" kysyi Päivänpaiste. "Kahteen kuukauteen en ole juonut tippaakaan enkä tanssinut askeltakaan enkä ollut ihmisten parissa. Menkää te levolle. Herätän teidät kello viisi."
Ja loppuyön hän tanssi sukkasillaan ja kello viisi aamulla hän koputtaa jyristi uusien toveriensa majan ovella ja lauloi laulua, josta hän oli saanut nimensä:
"Päivä jo paistaa, kaikki te Stewart-joen kullanetsijät! Päivä jo paistaa! Päivä jo paistaa! Päivä jo paistaa!"
Tällä kertaa oli kulku helpompaa. Tie oli tallattu kovemmaksi, eikä heidän tarvinnut kulkea posti-määräajan kuluessa. Päivämatkat olivat lyhyemmät samoinkuin työpäiväkin. Postia kuljettaessaan oli Päivänpaiste näännyttänyt kolme intiaania, mutta hänen nykyiset toverinsa tiesivät, etteivät he saaneet olla näännyksissä tullessaan Stewartjoen matalikolle, joten he taivalsivat hitaammin. Ja täten hitaasti kuljettaessa Päivänpaiste kokosi voimia ja lepäsi. Forty Milessa he viipyivät kaksi päivää koirien vuoksi, ja Sixty Milessa Päivänpaiste möi koiransa. Päinvastoin kuin Päivänpaiste eivät ne olleet tuon
