on kateus.
Hyveetkin voivat kateudesta joutua perikatoon.
Ketä kateuden lieskat ympäröivät, hän kääntää viimein, kuten skorpiooni, itseään vastaan myrkytetyn vaapsen.
Oi, veljeni, etkö ole vielä milloinkaan nähnyt hyveen herjaavan itseään ja pistävän itsensä kuoliaaksi?
Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: ja sentähden tulee sinun rakastaa hyveitäsi – : sillä sinä joudut perikatoon niiden kautta. – Näin puhui Zarathustra.
Kalpeasta rikoksellisesta
Te ette tahdo surmata, te tuomarit ja uhraajat, ennenkuin eläin on nyökännyt? Katsokaa, kalpea rikoksellinen on nyökännyt: hänen silmistään puhuu suuri ylenkatse.
"Minun Minäni on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: Minäni on minulle suuri ylenkatse ihmistä kohtaan": niin puhuu tämä silmä.
Että hän tuomitsi itsensä, se oli hänen korkein hetkensä: älkää laskeko kohonnutta takaisin hänen alennukseensa!
Ei ole mitään lunastusta sille, joka itsestään niin kärsii, ei mitään muuta kuin äkillinen kuolema.
Teidän surmatyönne, te tuomarit, tulee olla sääliä eikä mitään kostoa. Ja kun te surmaatte, niin katsokaa, että te itse myös vanhurskautatte elämän!
Siinä ei ole kylliksi, että te teette sovinnon sen kanssa jonka surmaatte. Teidän murheenne olkoon rakkautta yli-ihmiseen: siten vanhurskautatte te oman vielä-elämisenne! "Vihollinen" tulee teidän sanoa, mutta ei "konna"; "sairas" tulee teidän sanoa, mutta ei "roisto"; "hullu" tulee teidän sanoa, mutta ei "syntinen".
Ja sinä, punainen tuomari, jos tahtoisit sanoa ääneen, mitä kaikkea jo ajatuksissa olet tehnyt: niin jokainen huutaisi: "Viekää pois tuo saastainen, pois tuo myrkkymatelija!"
Mutta toista on ajatus, toista teko, toista teon kuva. Syyn pyörä ei pyöri niiden välissä.
Eräs kuva teki tämän kalpean ihmisen kalpeaksi. Kykenevä hän oli tekoonsa, kun hän sen teki: mutta sen kuvaa hän ei kestänyt, silloinkun se oli tehty.
Alati näki hän nyt itsensä yhden teon tekijänä. Hulluudeksi kutsun minä tätä: poikkeus muuttui hänelle olennaisuudeksi.
Viiva lumoaa kanan; teko, jonka hän teki, lumosi hänen poloisen järkensä – hulluudeksi teon jälkeen kutsun minä tätä.
Kuulkaa, tuomarit! Vielä toinenkin hulluus on olemassa: ja se on hulluus ennen tekoa. Oi, ette te tunkeutuneet kylliksi syvälle tähän sieluun!
Näin puhuu punainen tuomari: "Minkätähden murhasi tämä pahantekijä? Hän tahtoi ryöstää." Mutta minä sanon teille: hänen sielunsa tahtoi verta, ei ryöstöä: hän janosi veitsen onnea!
Mutta hänen poloinen järkensä ei ymmärtänyt tätä hulluutta ja sai hänet houkutelluksi. "Mitä verestä! puhui se; etkö tahdo käyttää tilaisuutta ainakin ryöstääksesi? Kostaaksesi?"
Ja hän kuunteli poloista järkeään: lyijynä lepäsi sen puhe hänen päällään, – senvuoksi ryösti hän murhatessaan. Hän ei tahtonut hulluuttaan hävetä.
Ja nyt jälleen lepää hänen tekonsa lyijy hänen päällään, ja jälleen on hänen poloinen järkensä niin jäykkä, niin hervaistu, niin raskas.
Jos hän voisi edes pudistaa päätään, niin taakkansa vierisi alas: mutta kuka pudistaa tätä päätä?
Mitä on tämä ihminen? Joukko sairauksia, jotka hengen kautta leviävät maailmaan: siellä he tahtoivat etsiä saalista.
Mitä on tämä ihminen? Kimppu kesyttömiä käärmeitä, jotka harvoin ovat levossa keskenään, – silloin he lähtevät pois kukin erikseen ja etsivät saalista maailmasta.
Katsokaa tätä viheliäistä ruumista! Mitä hän kärsi ja kaipasi, sen selitti tämä poloinen sielu itselleen – hän selitti sen murhalliseksi haluksi ja ahneudeksi veitsen onneen.
Se, joka nyt tulee sairaaksi, hänet yltää paha, joka nyt on pahaa: pahaa hän tahtoo tehdä sillä, mikä tekee hänelle pahaa. Mutta toisia aikoja on ollut ja toinen paha ja hyvä.
Kerran oli epäily pahaa ja tahto Itseen. Silloin tuli sairaasta kerettiläinen ja noita: kerettiläisenä ja noitana hän kärsi ja tahtoi tuottaa kärsimystä.
Mutta tätä ette tahdo ottaa korviinne: se vahingoittaa teidän hyväänne, sanotte te minulle. Mutta mitä koskee minuun teidän hyvänne!
Paljon on hyvässänne sellaista, mikä minua iljettää, ja totisesti ei sen paha. Miten toivoisinkaan, että sillä olisi hulluus, jonka kautta se joutuisi perikatoon, kuten tämä kalpea rikoksellinen!
Totisesti, minä tahtoisin, että sen hulluuden nimi olisi totuus tai uskollisuus tai vanhurskaus: mutta sillä on hyveensä elääkseen kauan ja viheliäisessä tyytyväisyydessä.
Minä olen kaidepuu virran partaalla: tarttukoon minuun, ken minuun tarttua voi! Mutta kainalosauvanne en minä ole. – Näin puhui Zarathustra.
Lukemisesta ja kirjoittamisesta
Kaikesta mitä kirjoitettu on, rakastan ainoastaan sitä, minkä joku verellään kirjoittaa. Kirjoita verellä: ja sinä olet havaitseva, että veri on henkeä.
Ei ole helppoa ymmärtää vierasta verta: minä vihaan lukevia laiskureita.
Ken lukijan tuntee, hän ei tee enää mitään lukijan tähden. Vielä vuosisata lukijoita – ja itse henki on löyhkäävä.
Että jokainen saa oppia lukemaan, se ei turmele ajanmittaan yksin kirjoittamista, vaan myöskin ajattelemisen.
Kerran oli henki jumala, sitten se tuli ihmiseksi ja nyt se tulee vielä roskaväeksikin.
Ken verin kirjoittaa ja mietelausein, hän ei tahdo tulla luetuksi, vaan opituksi ulkoa.
Lähin tie vuorilla käy huipulta huipulle, mutta sitävarten tulee sinulla olla pitkät sääret. Mietelauseet olkoot huippuja: ja ne, joille puhutaan, suuria ja korkeakasvuisia.
Ilma ohut ja puhdas, vaara lähellä ja henki täynnä iloista häijyyttä: se sopii hyvin yhteen.
Minä tahdon pitää vuorenpeikkoja ympärilläni, sillä minä olen rohkea. Rohkeus, joka peloittaa kummitukset pois, luo itselleen peikkoja, – rohkeus tahtoo nauraa.
Ei ole minulla enää samoja tunteita kuin teillä: nuo pilvet, jotka allani näen, nuo mustat ja raskaat, joille nauran, – ne juuri ovat teidän ukkospilviänne.
Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä katselen alas, koska olen korotettu.
Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?
Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle murhe-näyttelemiselle ja murhetotisuudelle.
Suruttomiksi, ilkkuviksi, väkivaltaisiksi – sellaisiksi tahtoo meidät viisaus: hän on nainen ja rakastaa aina vain sotilasta.
Te sanotte minulle: "elämä on raskasta kantaa."
