kun roomalainen purppuraviitta ei anna mitään etuoikeutta senaatissa, täytyisi piispan, joka samalla olisi kardinaali, joko istua siellä vain senaattorinarvonsa mukaan tai luopua sen arvon suurista etuoikeuksista, joka hänellä on isänmaassaan, voidakseen pitää pystyssä vieraan kunnian vaatimuksia.
Kuningaskunnan lakien mukaan on valtiopäiviä pidettävä vuorotellen Puolassa ja Liettuassa. Edustajat siellä useinkin ratkaisevat asiansa sapeli kädessä kuten muinaiset sarmaatit, joista he polveutuvat, joskus myös täydessä humalassa, mitä pahetta sarmaatit eivät tunteneet. Jokainen aatelinen edustaja näillä valtiopäivillä nauttii samaa oikeutta kuin kansantribuunit Roomassa, nimittäin panna vastalauseensa senaatin lakeja vastaan. Yksi ainoa aatelismies, joka sanoo: "Kiellän", estää tällä yhdellä sanalla kaikkien muiden yksimieliset päätökset; ja jos hän lähtee pois siltä paikkakunnalta, missä valtiopäiviä pidetään, täytyy niidenkin hajota.
Tästä laista johtuvia häiriöitä vastaan on tapana käyttää vielä vaarallisempaa keinoa.
Puolassa on näet tavallisesti kaksi puoluetta. Kun yksimielisyys valtiopäivillä siten on mahdoton, niin kumpikin puolue järjestää oman konfederationsa, jossa asiat ratkaistaan äänten enemmistöllä, välittämättä vähemmistön vastalauseista. Nämä kokoukset, jotka oikeastaan ovat laittomia, mutta jotka käytäntö on laillistuttanut, pidetään kuninkaan nimessä, vaikkapa usein vastoin hänen suostumustaan ja etujaan, melkein samoin kuin liiga Ranskassa käytti hyväkseen Henrik III: n nimeä hänen kukistamisekseen, ja samoin kuin Englannin parlamentti, joka surmautti Kaarle I: n mestauslavalla, menetteli, asettamalla tämän ruhtinaan nimen kaikkien niiden päätösten alkuun, joita se teki hänen tuhoamisekseen. Kun sitten levottomuudet ovat päättyneet, on yleisten valtiopäivien asiana hyväksyä tai hylätä konfederatioiden tekemät päätökset. Voivatpa valtiopäivät kumotakin kaiken sen, mitä edelliset ovat päättäneet, samojen järkisyiden nojalla kuin yksinvaltaisissa valtioissa kuningas voi peruuttaa edeltäjänsä, vieläpä itsensäkin säätämät lait.
Aatelisto, joka laatii tasavallan lait, on myös sen sotavoimana. Tärkeissä tapauksissa se nousee ratsaille ja voi saada koolle yli sadantuhannen miehen vahvuisen joukon. Tämä suuri armeija, nimeltään "pospolita", liikkuu vaikeasti eikä sitä ole helppo johtaa. Elintarpeiden ja rehun saannin vaikeus tekee sen kykenemättömäksi pysymään kauan koossa. Siltä puuttuu kuri, kuuliaisuus ja kokemus; mutta sitä elähdyttävä vapauden rakkaus tekee sen aina pelottavaksi.
Sen voi voittaa tai hajoittaa, vieläpä voi jonkun aikaa pitää sitä orjuudessa, mutta kohta se pudistaa ikeen niskoiltaan. Puolalaiset itse vertaavatkin itseänsä ruokoon, jonka myrsky taivuttaa maahan, mutta joka tuulen lakattua puhaltamasta nousee jälleen pystyyn. Juuri tästä syystä heillä ei ole mitään varustettuja paikkoja; he tahtovat itse olla tasavaltansa ainoina vallituksina. He eivät koskaan salli kuninkaansa rakentaa linnoituksia, koska pelkäävät hänen käyttävän niitä vähemmän heidän suojakseen kuin heidän sortamisekseen. Heidän maansa onkin aivan avoin, lukuunottamatta paria tai kolmea rajalinnoitusta. Jos he siis sisäisissä tai ulkoisissa sodissaan päättävät pitää hallussaan jonkin paikan, täytyy heidän kaikessa kiireessä luoda maavallituksia, korjata vanhoja puoleksi raunioituneita muureja, kaivaa auki miltei umpeen menneitä vallihautoja, ja tavallisesti on kaupunki jo ehditty valloittaa, ennenkuin sen varustelu on päätetty.
Pospolita ei aina ole sotavalmiina maan puolustamiseksi; se kokoontuu vain valtiopäivien määräyksestä tai joskus kovan vaaran uhatessa pelkästään kuninkaan käskystä.
Puolan tavallisena suojana on sitävastoin vakinainen armeija, jonka tasavalta kustantaa. Siinä on kaksi osastoa, kumpikin oman ylikenraalinsa komennossa. Ensimäinen on Puolan osasto, jossa tulee olla kolmekymmentäkuusituhatta miestä; toisessa eli Liettuan osastossa on kaksitoistatuhatta miestä. Molemmat ylipäälliköt ovat riippumattomat toisistaan; vaikkapa he ovatkin kuninkaan nimittämät, ovat he toimistaan vastuunalaisia ainoastaan tasavallalle, ja heillä on korkein käskyvalta joukoissansa. Everstit ovat rykmenttiensä rajattomia käskijöitä; heidän asianaan on huolehtia niistä niin hyvin kuin voivat ja maksaa niille palkka. Mutta kun he itse harvoin saavat palkkansa, niin he hävittävät maata ja saattavat talonpojat perikatoon, tyydyttääkseen omaa ja sotamiestensä saaliinhimoa. Puolalaiset ylimykset esiintyvät näissä joukoissa loisteliaammin kuin kaupungeissa; heidän telttansa ovat kauniimmat kuin heidän talonsa. Ratsuväkenä, jota on kaksi kolmannesta armeijasta, on miltei yksinomaan aatelismiehiä; sen tunnusmerkkinä on hevosten kauneus ja pukujen sekä varuksien rikkaus.
Erittäinkin santarmit, jotka jakautuvat husaareihin ja panssariratsureihin, ovat aina useiden palvelijain seuraamia, jotka taluttavat heidän käsihevosiaan. Näillä taas on hopeaheloilla ja – nastoilla kaunistetut suitset, korukirjaillut satulat ja satulapatjat, kullatut ja joskus raskashopeiset jalustimet ja suuret satulaloimet turkkilaisten tapaan, joiden prameilua puolalaiset matkivat niin hyvin kuin voivat.
Niin korea ja loistoisa kuin tämä ratsuväki onkin, yhtä rappiolla oli silloin jalkaväki, huonosti puettu, huonosti asestettu, ilman säännönmukaisia vaatteita tai univormuja. Niin oli asian laita ainakin vuoden 1710 vaiheille saakka. Nämä jalkamiehet, jotka näyttävät kuljeksivilta tataareilta, sietävät ihmeteltävän sitkeästi nälkää, kylmää, vaivaa ja kaikkea sodan rasitusta.
Puolalaisissa sotamiehissä on vieläkin nähtävänä heidän esi-isiensä, muinaisten sarmaattien, luonne: yhtä vähän kuria, sama raivokkuus hyökkäyksessä, sama valmius pakoon ja taas taisteluun palajamiseen, sama murhaamisen kiihko, kun he ovat voittajina.
Puolan kuningas oli aluksi otaksunut, että nämä kaksi armeijaa tarpeen tullen taistelisivat hänen puolestaan, että puolalainen pospolita asestautuisi hänen käskystään ja että kaikki nämä sotavoimat yhdessä hänen alamaistensa, saksilaisten, ja hänen liittolaistensa, venäläisten, kanssa olisivat sellainen miespaljous, jonka edessä ruotsalaisten vähäinen lukumäärä ei uskaltaisi näyttäytyäkään. Mutta pianpa hän, nähtyään niin paljon vaivaa saadakseen kaikki nämä sotavoimat yhtaikaa koolle, huomasikin päinvastoin jäävänsä niitä vaille.
Tottuneena perintömaissaan rajattomaan valtaan hän uskoi kenties liiaksi voivansa hallita Puolaa samoin kuin Saksia. Jo hallituksensa alussa hän aiheutti tyytymättömyyttä; hänen ensimäiset toimenpiteensä suututtivat sitä puoluetta, joka oli vastustanut hänen valintaansa, ja vieroittivat melkein kaikki muut. Puola nurisi nähdessään kaupungeissaan pelkkää saksilaista varusväkeä ja rajoillansa vieraita joukkoja. Tämä kansakunta, joka on paljoa kiihkeämpi säilyttämään vapauttansa kuin innostunut ahdistamaan naapureitansa, ei suinkaan pitänyt kuningas Augustin sotaa Ruotsia vastaan ja hyökkäystä Liivinmaahan tasavallalle edullisena yrityksenä. Vaikeata onkin pettää vapaata kansaa, kun se arvostelee todellisia etujaan. Puolalaiset tunsivat, että jos tämä heidän suostumuksettaan aloitettu sota päättyisi onnettomasti, heidän kaikilta puolilta avoin maansa joutuisi Ruotsin kuninkaan saaliiksi, mutta jos se loppuisi onnellisesti, heidän oma kuninkaansa orjuuttaisi heidät, kun hän silloin Saksin ja Liivinmaan valtiaana puristaisi Puolan näiden kahden maan väliin.
Niinpä he, kun heillä oli nyt vaihtoehtona joko joutua oman valitsemansa kuninkaan orjiksi tai syystä suuttuneen Kaarle XII: n tuhottaviksi, kohottivat aivan yksiäänisen huudon tätä sotaa vastaan, jonka luulivat julistetuksi enemmän heitä kuin Ruotsia vastaan. He näkivät saksilaisissa ja venäläisissä vain orjuutuksensa välikappaleita. Pianpa he, nähdessään Ruotsin kuninkaan murtaneen tieltään kaiken vastarinnan ja etenevän voittoisine joukkoineen Liettuan sydämeen, napisivatkin hädissään hallitsijaansa vastaan yhä julkisemmin.
Liettua oli tällöin jakautunut kahteen puolueeseen: Sapiehan ruhtinassuvun ja Oginskin. Näillä kahdella ryhmällä oli aluksi ollut yksityisiä riitoja, jotka sitten paisuivat kansalaissodaksi. Ruotsin kuningas liittyi Sapiehasuvun ruhtinaihin, ja Oginski, jota saksilaiset auttoivat huonosti, näki puolueensa joutuneen miltei perikatoon. Liettuan armeija,
