varsia. Savu oli mustannut seinät. Tämä huone oli kenties ollut asuinhuone, joka kokonaan oli palanut poroksi, se kun oli ollut puusta rakennettu; muut huoneet olivat korkeine muurattuine holvineen paremmin voineet kestää tulen hävitystä – näyttääksensä sitä surkeammilta.
Suuri yhteinen ruokasali oli joutunut lieskojen uhriksi. Diaz oli maalauttanut sen seinille pyhimyskuvia, joiden kasvot intiaanit olivat mitä raa'immalla tavalla häväisseet. Kivilattia oli musta hyytyneestä verestä, ja jos akkuna-aukoista minne alas katseli, kohtasi silmä valjenneita luita, joista voi tulla siihen päätökseen, että murhattujen ruumiit olivat heitetyt akkunoista ulos. Kaiketi oli peto-eläimillä ollut paljon tekemistä, ennenkuin olivat ehtineet ne ahmia.
Surullisimmalta näytti pieni huone, jonka akkuna oli merelle päin. Varmaan lienee se ollut Diazin puolison makuukamari. Seinät siinä olivat olleet maalatut vaaleansinisiksi; mutta taivaanvärisellä pohjalla näkyi – kaiketikin oli isän vuode ollut niillä paikoin – kymmenen pienen sormen veriset merkit. Lattialla makasi revityitä hiuskutreja, jotka olivat kuivuneet kiinni avojalkaisten intiaanien verisiin jälkiin.
Sebastian Hurtado huokasi syvään. Myöskin hänellä oli mukanansa nuori vaimonsa.
* * * * *
Uudet uutisasukkaat olivat varustetut kaikella, mitä heidän asemassaan olevat tarvitsevat. Heidän joukossaan oli kaikenlaisia käsityöläisiä; jokainen sotilas oli perehtynyt johonkin ammattiin. Mikä oli rakentaja, mikä kirvesmies, mikä suutari tahi seppä, ja miekan ja musketin ohessa oli jokaisella myös tarpeelliset ammattikapineensa mukanansa.
Nunjo pani kohta sata miestä työhön – ainoastaan viisikymmentä oli jätetty laivaa vartioimaan – ja muutaman viikon kuluttua oli linnalla taas katto päällä. Palosta ja hävityksestä ei enää näkynyt jälkeäkään. Linnan pihalta ja lähiseuduilta oli rikkaruoho perattu; huoneet olivat yksinkertaisesti kalkitut, lapsenkäden veriset merkit hävitetyt, ja kaikki suojat kalustetut ruo'oista kudotuilla vuoteilla ja tuoleilla. Sitten pystytettiin Espanjan lippu linnan katolle ja kolmella laukauksella ilmoitettiin laivassa odottaville, että linna oli valmis vastaanottamaan vieraansa.
Laivaan jätetyt sotilaat ynnä vaimot ja lapset, jotka kuuluivat uutisasukkaiden perheisiin, saatettiin tavaroineen ja kesyine koti-eläiminensä maalle. Kuinka iloisia kaikki olivat! Rannalla odotti jokaista sukulainen; puoliso, isä tahi veli, ja hauskassa keskustelussa astuskeli joukko vanhaa bambusiltaa myöten korjattuun linnaan. Mitä kauhistuttavaa ensintulleet olivat nähneet, sitä eivät saaneet naiset koskaan tietää.
Niin pian kuin oli laivasta tuotu, mitä uutisasutuksessa tarvittiin, muun muassa europalaisia koti-eäimiä (niiden joukossa viisikymmentä hevosta), purjehti laiva eräänä päivänä pois satamasta, sanoi Espanjan kuninkaallisella kunnialaukauksella jäähyväiset uutisasukkaille ja katosi taivaanrannalle näkyvistä. Uutisasukkaat jäivät uudistettuun linnaan, josta entinen väestö oli viimeiseen mieheen tapettu.
Kun laivan ylimmäinen purje oli kadonnut meren siintävältä pinnalta, alkoi taas ilmestyä pienissä kanoteissaan [intialainen vene, joka on kovertamalla yhdestä puusta tehty] maan alku-asukkaita, uuden maailman vaskenvärisiä asujamia, jotka olivat vaskisilla aseilla varustetut.
Kentiesi juuri ne samat, jotka olivat tahranneet kätensä Diaz de
Solis'in verellä.
Nyt tulivat ne, tulivat harvalukuisina, eivätkä ensinkään vihamielisessä tarkoituksessa; – ne olivat vain sen kansan lähettiläitä, jolla on tapana pitää Tahun sulkia hiuksissaan. Ne laskivat aseensa maahan ja kantoivat sen sijaan muukalaisille virkistäviä hedelmiä pienissä koreissa sekä sikoja ja muuta riistaa pitkillä seipäillä. Johtajan vieressä kulki joukko vaimoja, kukin kantaen selässään lastansa.
Sen, jolla on vaimonsa ja lapsensa mukanaan, ei luulisi tulevan pahassa tarkoituksessa.
Lähetystön johtaja oli Mangora, intianien päällikkö.
Linnan suurissa saleissa ottivat Nunjo de Lara, Hurtado ja muut ylhäiset espanjalaiset vastaan Mangoran ja hänen seuralaisensa.
Intianipäällikkö tervehti isäntiään murteellisella espanian kielellä, jota hän epäilemättä oli oppinut Diaz de Solis'ilta.
"Urhoolliset valko-ihoiset sankarit", alkoi hän. "Paraguai-kansan päällikkö on Mangora. Mangora ei ole mikään paha ihminen. Mangora ei ole tappanut valkoihoisia. Hän ei tapa nukkuvia. Makhijaiitit ja Gujatsit tappoivat heidät yöllä. Paraguailaiset taistelevat päivän valossa. Paraguailaiset ovat valkoihoisten ystäviä, vievät heille kesyjä eläimiä ja teurastettua riistaa, vievät hedelmiä heidän syödäksensä, hamppua vaatteiksi ja mahlaa sairaiden parantamiseksi. Paraguailaiset tahtovat rakastaa valko-ihoisia. Toiset valko-ihoiset, jotka tapettiin, pitivät kauan Mangoran isän luonansa. Mangoran isä palasi sitten omaistensa luo ja toi mukanaan valkoihoisilta saadun lahjan, ja sitä lahjaa kantoi hän kuolinpäiväänsä. Se ei lähtenyt hänen kädestään. Mutta kuolleen miehen kädestä leikkasi Mangora irti vanhan valkoihoisen lahjan ja antaa sen nyt takaisin vastatulleille valko-ihoisille."
Näin puhuen otti Mangora esiin kirjavasta pussista käsiraudat. Tällaisen lahjan oli Diaz de Solis antanut intianipäällikölle – lahjan, joka ei irtautunut hänen kalvosistaan ennenkuin hänen kuolemansa jälkeen – leikkaamalla.
Mangora oli puhunut niin viehkeällä ja lapsellisella äänellä, ettei
Lara voinut siinä mitään ivaa huomata.
"Mitä vanha valko-ihoinen on rikkonut", sanoi Nunjo, "sen korvaavat vastatulleet. Vastatullut valko-ihoinen ei anna ystävilleen sellaisia lahjoja, ja vakuudeksi siitä, että hän puhuu totta, murtaa hän rikki rautasormuksen."
Ja tämän sanottuaan otti hän käsiraudat voimalliseen käteensä ja pusersi ne rikki, kahdeksi eri kappaleeksi, yhtä helposti kuin rinkilän; toisen kappaleen antoi hän Mangoralle, toisen piti hän itse.
"Pitäkäämme kumpikin puoliskomme merkiksi, ett'emme koskaan riitaannu", sanoi hän.
Tämän voiman-osoitteen nähdessään lankesi päällikkö polvilleen Laran eteen, suuteli hänen kättänsä, tunnusteli hänen sormiansa ja tarkasteli hänen kämmentänsä, havaitaksensa, missä tuo yliluonnollinen voima sijaitsisi.
"Iäti on Mangora pysyvä sinun liittolaisenasi", änkytti hän nöyrästi. "Niin väkeviä miehiä ei tavata paraguailaisissa. Paraguailaiset ovat myös väkeviä, mutta valkoihoisen yksi sormi on yhtä väkevä kuin kokonainen paraguailainen, valko-ihoisen käsi yhtä voimakas kuin paraguailainen armeija, ja valko-ihoinen itse yhtä voimallinen kuin suuri kansa."
Nunjo tahtoi lieventää vaikutusta, minkä hänen erinomainen voimansa oli tehnyt uuden maailman asukkaihin, ja samassa miellyttävällä tavalla tätä vaikutusta kohottaa. Hän toi puolisonsa, Doloreksen, intianien luo ja sanoi:
"Tässä, ystäväni, näette äitinne; siksi tahtoo hän ruveta; ne, jotka pitävät meitä ystävinänsä, saavat hänestä äidin, jonka luo voivat kääntyä."
Ja donna Doloreksella olikin semmoinen ulkomuoto, joka täydelleen vastasi sitä käsitystä, mikä intianeilla oli "kansan äidistä." Hän oli, näet, niin vankka, että hän itseänsä varten tarvitsi suurimman veneen, kun häntä kuljetettiin maalle laivasta.
Hämmästyneenä suuteli Mangora tämän silavaisen epäjumalan kättä – sillä ihan Doloreksen muotoisia olivat näiden alku-asukkaiden epäjumalat näöltään, erotuksena oli vain se, että epäjumalat olivat kivestä veistettyjä. Intiaanit eivät koskaan tule jykeiksi, eikä
