Etteikö hän sitten minulle sitä lukisikaan? Mutta sehän olisi —
– Niin, semmoinen hän on. Siellä hän pitää sitä laatikossa lukon takana ja saat nähdä, että hän sen taas polttaa, niin hän on tehnyt ennenkin. Monta monituista näytelmää hän on jo sillä tavalla pannut menemään.
– Hyvänen aika! – Kuule meidän pitää se estää.
– Emme voi. Etkös luule, että minä olen koettanut. Mutta hän on itsepäinen kuin synti.
– Koetetaan yhdessä. Sepä kumma, ettei kaksi naista saisi yhtä miestä taipumaan.
– Ei, elä ajattelekaan —
– Olehan vaiti. Sinä tuot sen nyt ensiksikin tänne minulle luettavaksi —
– Mutta kun hän ei anna!
– Otat sen hänen laatikostaan ja tuot salaa.
– Herra Jumala, en minä uskalla, jos hän huomaa, että se on poissa.
– Minä sen luen muutamassa tunnissa. Ei hän sillä välin ehdi sitä kaivata.
– No, minä koetan. Mutta jos sinä tästä hiiskut sanaakaan yhdellekään ihmiselle, niin olet onneton.
– Elä pelkää joutavia.
Samana iltana hän jo toi sen minulle. Tuli hengästyneenä, punakkana, hermostuneena, vihko nutun alla kätkössä. Minä etehiseen häntä vastaan.
– Joko se on mukana?
– St, st! Onko sinulla vieraita?
– Ei ole ket'ikään. Tule vaan sisään. Tuossako se nyt on?
Minulla oli – kädessäni käsikirjoitus. Luin kansilehdellä:
"Mästarens snusdosa."
– Mutta osaatko nyt olla niin varovainen, ettei sitä kukaan ihminen näe?
– Saat olla huoletta.
– Robert on poissa tänä iltana. Huomisaamuna tulen sitä hakemaan niin varhain, että ehdin saada sen paikoilleen ennenkuin hän nousee. Niin että lue se nyt heti paikalla.
– Kyllä.
Minä sisään aarteineni ja sitten lukemaan samassa tuokiossa. Loppuun pääsin tuota pikaa ja – päähäni iski rohkea tuuma.
Hain kiireesti kynän ja paperia ja aloin suomentaa. En sitä tietysti likimainkaan saisi aamuun valmiiksi, mutta minäpä en aamulla antaisikaan sitä vielä takaisin. Parissa kolmessa päivässä ehtisin sen kyllä suomentaa ja tuskinpa hän huomaisi sitä kaivata sillä aikaa.
Kiihkeästi ryhdyin työhön, sillä minun muutenkin täytyi niin pian kuin mahdollista saada se valmiiksi ennenkuin muuttopuuhat minua kovin ahtaalle panisivat. Seuraavana aamuna varhain ensimäiset kuormat huonekaluja laitettaisiin jo menemään, ja minä olin sitä varten jo tyhjentänyt kaappia ja piironkia.
Istuin ruokasalissa, liikutin Lyylin kätkyettä vuoroin jalallani, vuoroin vasemmalla kädelläni, oikealla näet kirjoitin. Ja sillä välin komentelin vanhempia lapsia olemaan hiljaa.
Muutamia lehtiä olin saanut suomennetuiksi, kun kuulin etehisen oven käyvän.
Taivas! Siellä varmaankin tuli vieraita. Mihinkä ehtisin saada kaikki paperit kätköön?
Ruokakaappi seisoi siinä lähellä tyhjennettynä huomista matkaa varten. Sinne työnsin yläosan vasemmanpuoliseen kaappiin sekä Kiljanderin vihon että käännöspaperit ja kaikki. Ehdin parhaiksi saada kaapin kiinni ja vääntää lukkoon, kun ovea avattiin ja sieltä erään tuttavani pää pisti sisään.
– Otetaanko vastaan?
– Otetaan! Terve tultua!
Ja minä kiirehdin tulijaa kattelemaan hyvin viattoman näköisenä. En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain salattavaa, vieläpä lisäksi niin intresanttia salattavaa.
Se ilta kului tyyten ja seuraavaa päivää koko pitkältä, etten joutanut suomennostani sen enempää muistelemaan. Pienokaiseni oli jotenkin levoton, sain valvoa kaiken yötä ja aamulla tuntui pääni varsinkin niin heikolta, etten jaksanut ajatella paljon ensinkään. Siitä siihen, että pystyssä pysyin.
Hevosmiehet ajoivat pihaan, huonekalut olivat laitettavat rekeen, peitettävät, nuoritettavat. Kaikki ne saatiin tehdyksi yksissä neniin ja ennen aamiaista jo läksivät kuormat menemään Kuopioon päin.
Päivemmällä sitten virkistyin taasen ja tuolla puolisten jälkeen asettui pikku tyttösenikin ja nukkui sikeään uneen.
No nyt – ajattelin – nyt pääsen lempityöhöni! Lapsenpiika tuli kätkyen luokse, minä kaappasin ylös.
Suomennos esille! Mutta – ?
Niin, mihinkäs sen paninkaan eilen illalla? Mihin kummalle sen laskin käsistäni?
Hain, etsin kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista.
Turhaan. Sitä ei löytynyt. Minulle alkoi nousta sydän kouraan.
Hukkaanko se on joutunut? Herra Jumala, mitä Kiljander sanoisi?
Mutta eihän sitä ole voinut maa niellä, täytyyhän sen löytyä.
Pitelin molemmin käsin päästäni kiinni ja koetin ajatella. Missä olin kirjoittanut? Ruokasalissa. Sitten tuli vieraita ja minä kiireessäni —
Herra hyvästi siunaa ja varjele! Minähän – niin, aivan varmaan, minä työnsin paperit kaikki ruokakaappiin! Ja nyt ne olivat jo matkalla Kuopioon!
Luulin pyörtyväni. Seisoin siinä hetken kuin kivettynyt. En tiennyt mitä tehdä. Uskaltaisinko sanoa totuuden Olga Kiljanderille? Hän joka niin minua oli varoittanut ja oikein omalletunnolleni pannut, että pitäisin hyvää huolta käsikirjoituksesta. Ja niin pyhästi kuin olin sen luvannut. Vielä pahempi – eihän Olga ilman minun houkutuksiani olisi mennyt sitä, salaa ottamaankaan. Mitä sanoisi Kiljander, jos hän huomaisi näytelmänsä kadonneeksi?
Mutta – entä kun hän ei sitä huomaisikaan!! Kuinka olikaan? Nyt oli tiistai, huomenna keskiviikko, silloin meni posti Kuopioon. Ennen lauvantakia olisivat kuormat perillä, silloin voisivat minulle lähettää paperit, ja sunnuntaina, jos kaikki hyvin kävi, ne olisivat taas käsissäni.
Saattoihan toivoa, ettei Kiljander sitä ennen niitä tulisi kaivanneeksi. Mutta entä Olga? Miksi hän ei ollut tullutkaan niitä hakemaan jo aamulla, niinkuin oli uhannut? Tunnustaisinko hänelle vai enkö tunnustaisi?
Sanotaan, että yksi synti tuo aina yhdeksän muuta syntiä mukanaan, ja niin kävi nytkin. Salaa olin hankkinut käsikirjoituksen huostaani ja luvattomasti olin ruvennut sitä suomentamaan. Sitten olin kenties hutiloinut sen hukkaan ja nyt täytyi jo turvautua valheeseen. Sillä minulla ei ollut rohkeutta tunnustaa totuutta ja suoraan kertoa, kuinka asian laita oli, kun pelkäsin, että he sitä kovasti paheksuisivat.
Vasta keskiviikko-aamuna tuli Olga käsikirjoitusta hakemaan.
