Tapaus Rostrogordo. Jaak Kasesoo
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Tapaus Rostrogordo - Jaak Kasesoo страница 2
Makarov oli minulle tuttava ajalta, jolloin suoritin asepalvelusta Neuvostoliiton maahanlaskujoukoissa. Utšebkassa eli koulutusleirillä Rjazanissa ammuskeltiin monenlaisilla aseilla. Makarov kelpaa ihmisen tappamiseen kymmenen metrin etäisyydeltä. 30 metrin matkalta pitää olla hyvä ampuja, että saisi osumaan huussin oveen.
Minun neljännen sukupolven Glockini on toista lajia. Se painaa 625 grammaa verrattuna Makarovin 810 grammaan. Lippaaseen mahtuu 17 patruunaa, Makaroviin vain kahdeksan. Se ei kuitenkaan ole tärkeintä vaan se, että Glockiin voi luottaa. Ammu paljon tahansa, ase toimii. Makarovin kanssa tapahtuu usein, että pistooli jumittuu kesken kisojen. Huono ominaisuus varsinkin silloin, kun henkiriepu on pelissä. Sorsajahtiin Makarov sopii hyvin. Kun lintu saa päähänsä melkein kilon painoisen rautaesineen, se vähintään pökertyy ellei kuole heti.
Läksin autotalliin katsomaan kutsumatonta vierasta. Naksautin stiletin auki ja leikkasin aukon tämän haiseviin farkkuihin, joihin kuollessa oli valunut yhtä ja toista. Kaivelin peniksen esiin ja näin, mitä olin pelännyt: Ympärileikattu semiitti. Varmaan muslimi, sillä juutalaisilla ei pitänyt olla mitään minua vastaan. Vainaja oli joko Al-Qaedan agentti tai palkkionmetsästäjä tai molempia.
En voinut käsittää, kuinka tappaja oli minut löytänyt? Minulla oli paras uusi henkilöllisyys, mitä kuvitella voi. Minun uudet paperini eivät olleet edes väärennetyt vaan aitoa tavaraa, vain henkilötiedot niissä poikkesivat todellisista. Olin elänyt Bashirahin kanssa täällä jo kolme vuotta. Olin ajatellut, että minut on unohdettu, että olen lopullisesti selvillä vesillä. Se oli siis toiveajattelua. Huonompi juttu.
Toinen huonompi juttu oli ruumis autotallissa. Pitää keksiä keino sen hävittämiseksi. Se ei ole niin yksinkertaista, kuin luulisi. Jos hautaat maahan, on ennen pitkää paikalla kone, joka tekee kaivantoa uudelle putkelle tai kaapelille. Jos upotat mereen, on raato seuraavalla viikolla kalastajan troolissa. No, kai minä jotain keksin.
Jos olisimme Amerikassa, olisi asia ihan toinen. Hyökkääjän kukistaneet sankarikoirat vietäisiin tv-studioon ja niille annettaisiin mitalit. Minulta kysyttäisiin vain, että miksi et itse ampunut ruojaa hengiltä. Uusi-Seelanti ei ikävä kyllä ole USA. Asian selvittäminen toisi paljon ongelmia ja varmasti myös oikeudenkäynnin. Jury voisi olla sitä mieltä, että kyseessä on kuolemantuottamus tai tappo, kun en ollut hallinnut koiriani.
Ilmeisesti pitää lähteä taas kerran pakoon, kun asuinpaikkani on terroristien ja palkkionmetsästäjien tiedossa. Joidenkin kanssa voi pärjätä, mutta entä sitten, kun homman ottaa hoitaakseen ammattimainen killeri?
2
Minun nimeni on Jaak Kasesoo ja olen virolainen, jos se nyt ketään kiinnostaa. Tietenkin herää kysymys miksi minun pitää piileskellä ja vieläpä maapallon toisella puolella. Se on pirun pitkä juttu, mutta yritän kertoa sen niin lyhyesti, kuin mahdollista.
Koulua kävin Tallinnassa ja rehellisesti sanoen olin koululainen kehnommasta päästä. Lukeminen ei juuri huvittanut, mutta olin suurikokoinen ja vahva. Kasvoin lopuksi 189 senttiä pitkäksi ja ihmettelin usein mihin se viimeinen sentti unohtui? Tasaluku metri ja yhdeksänkymmentä olisi kuulostanut komeammalta.
Minua ei kiinnostanut juuri muu kuin koripallo ja se olikin ainoa ala, jossa jotenkin menestyin. Pakkohan sitä oli yrittää oppia sellaista turhuutta, kuin matematiikka ja äidinkieli, mutta menestys oli heikkoa. Ehtojen suorittamista oli joka kesä.
Sellaisella taustalla oli selvää, ettei minusta tullut yliopiston opiskelijaa. Tuohon aikaan opiskelevat nuoret miehet nauttivat vapaudesta, mutta muut halusi käyttöönsä „suuri ja mahtava Neuvostoliitto“ ja sen armeija. Minutkin kutsuttiin Maneežikadulle, jossa ollut Mererajoonin sotakomissariaatti arveli, että minunlaiseni suurikokoinen ja tyhmänpuoleinen nuorimies on synnynnäinen alokas.
Monet muutkin kuin opiskelijat luikersivat elämässään eteenpäin asevelvollisuutta suorittamatta. Minulla ei ollut rahaa eikä lääkärituttavia. Ei minulla ollut oikein työtäkään eikä tietoa, mitä rupeaisin tekemään. Niinpä ajattelin, että on sama syödä muutama vuosi valtion leipää. Pian löysin itseni Pihkovasta, Neuvostoarmeijan 76. maahanlaskudivisioonasta.
Koulutus oli rankemmanpuoleista, mutta paljon urheilleena pärjäsin paremmin, kuin heikommat pojat, joista yksi veti itsensä hirteen. Tietenkin „vanhat“ simputtivat uusia tulokkaita, mutta minä en suostunut nyrkkeilysäkiksi. Erityisen innokas simputtaja oli muuan Leningradista kotoisin oleva katusälli. Kun satuimme kohtaan, jossa olimme vain kahdestaan, sain minäkin ilmaista mielipiteeni asiasta. Löin oikealla suoralla „dempelin“ etuhampaat kedolle ja vasemmalla koukulla nenän pitkin poskia. Kun kaveri putosi maahan sain potkittua viisi kylkiluuta poikki, kiitos armeijan hyville tankkisaappaille. Monet eivät ymmärrä muuta kuin väkivaltaa. Se veijari kiersi minut kaukaa, kun oli päässyt pois välskäripunktista. Omien kesken tappeleminen on tyhmää, mutta mitä tehdä? Upseerien lupaamaa lännen imperialistien hyökkäystä ei tullut eikä tullut.
Onnea pitää elämässä olla myös. Meille oli jo vihjailtu, että kohta on edessä lähtö Afganistaniin. Miesten keskuudessa kiersi juttuja, kuinka mujahideenit mielellään hirttävät kiinnisaadun venäläisen ateistin munistaan roikkumaan. Kävi kuitenkin niin, että lähtöä ei tullutkaan, koska siipeensä saanut Neuvostoliiton armeija joutui sieltä vetäytymään.
Aikanaan palasin Pihkovasta Tallinnaan ja piti miettiä, mihin ryhtyisin? En osannut juuri mitään, mistä olisi tiedossa vähänkään parempaa palkkaa. Sitten näin lehdestä, että juuri perustettuun Paikusen poliisikouluun Pärnun lähellä haettiin nuoria miehiä koulutettaviksi. Sinne änkeydyin minäkin.
Se oli kunnollinen koulu eikä mikään miliisiakatemia. Tosin ensimmäinen kurssi kesti vain puoli vuotta, sillä hajoavan Neuvostoliiton oloissa tarvittiin kiireesti miehiä kentälle. Viro koulutti omia poliisivoimia jo vuotta ennen itsenäistymistä, mikä tapahtui 20. elokuuta 1991. Tuolloin ei venäläisiä enää paljon pelätty. Salainen poliisi KGB katsoi voimattomana vierestä, kun perustettiin aina uusia suojeluskunnan osastoja. Eipä tšekistejäkään enää valtion suojelu paljon kiinnostanut. Selväksi oli käynyt, ettei se ole pelastettavissa. Parempi on keskittyä miettimään mitä saisi itselleen kahmaistua, kun sekavat ajat tulevat.
Minä pääsin töihin Rikospoliisin byrooseen eli virastoon, jonka nimi pari vuotta myöhemmin muutettiin Keskusrikospoliisiksi. Työ oli kiinnostavaa, mutta välillä syntyi vaikeuksia nuorten työtovereiden kanssa. Isänmaallinen innostus oli kova ja tunnuslauseeksi oli „platsi puhtaaksi“. Venäläisen kommunismin hajukin olisi pitänyt kuurata pois. Minä en ollut täysin puhdas poika. Palvelu Pihkovan desanttidivisioonassa oli synti ja kenties vielä pahempi „rikos“ oli kouluaikainen kuuluminen komsomoliin. Vanhempien miesten eli entisten miliisien kanssa oli helpompaa. Nuorempi väki olisi mieluusti viskannut heidät kaikki pihalle, mutta sitten ei olisi rikospoliisiin jäänyt ketään, joka olisi tuntenut rikosten selvittelyä käytännössä.
Jo tuolloin tehtiin paljon yhteistyötä Interpolin kanssa ja oli syytäkin. Rajat eivät pitäneet. Venäjän ja muiden entisten sosmaiden konnat liikkuivat Virossa kuin kotonaan. Minulle valkeni, että jos haluaa kansainvälistymisen avulla kohota virkaportaikossa asteen tai kaksi, on opittava vähintään englantia, venäjästä ei piisaa. Niinpä lähdin englannin kielen kursseille.
Yksi kouluttajista oli Maria, äskettäin yliopistosta valmistunut filologi, pitkäsäärinen blondi. Hänen tissinsä eivät olleet suurempi asia, mutta takapuoli oli kuin suoraan Pariisista. Jonkun ajan kuluttua hän muutti minun asuntooni. Avioitumista emme suunnitelleet, se ei ollut enää muodissa.
Elämä jatkui tasapaksua tahtiaan. Yritin saada työn ohella kaikenlaista