takaisin länteen päin ja syksykin myrskyineen oli tulossa. Purjehdimme ruutterin antaman kompassisuunnan mukaan Bornholmin kautta Pommerin rannikolle. Sitten olikin helppo päästä rantaa seuraten Danzigin lahteen ja sitä tietä itse kaupunkiin Veikselin suistossa. Meille kaupunki oli uusi tuttavuus, mutta olihan siitä kuultu. Siellä kävi joka vuosi vähintään tuhat alankomaalaista laivaa.
Soppaa oli enää vähän. Kummallista, se oli yli kaksi viikkoa vanhaa. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt lähteä käymään tai vähintään homehtua, mutta se oli raikasta kuin juuri keitetty. Leipäkin oli vähissä. Ensimmäinen asia maissa oli syötävän hakeminen torilta. Ostin leipää ja juustoa, hopeinen carolus kelpasi hyvin ja sain vielä kuparia vaihtorahaksi. Neuvottelin torimatamin kanssa millaista keittoa voisi tehdä. Hän antoi ohjeet ja myi ainekset johonkin, jota hän kutsui nimellä weisse bohnensuppe. Kaupankäynti sujui mainiosti plautdietschillä. Se on Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla puhuttava kieli, joka on yhdistelmä alasaksan ja hollannin kielistä. Puolalaiset eivät sitä paljon osaa, mutta Danzig onkin saksalainen hansakaupunki.
Palasin paatille ja panin seuraavaa päivää varten veteen likoamaan ostamani neljä naulaa kuivattuja valkeita papuja.
Läksimme etsimään von Loytzenin veljesten firmaa. Se löytyi helposti, sillä ei se ollut mikään panttilainaamo vaan suuri rahalaitos. Pienempi ei olisikaan pystynyt rahoittamaan kuningas Zygmunt II Augustia. Kuningas panttasi pankille paljon maata Veiksel- ja Nogat-jokien väliseltä märkäalueelta, jonka nimi oli Grosse-Werder eli Suursaari. Saari vain siksi, että se rajoittuu Veikseliin ja sen sivujokeen Nogatiin sekä Itämereen, johon joet laskevat. Kuningas oli kolme vuotta sitten kuollut velkaansa maksamatta. Von Loytzeneille jäi Grosse-Werder, suunnilleen Luxemburgin herttuakunnan kokoinen alue.
Michael von Loytzen oli uhkean näköinen mies. Hän oli suurikokoinen ja suuri oli nenäkin. Sen alla olivat ohuet viikset ja leuan halkaisi kapea parta. Hän oli pukeutunut kokonaan mustiin lukuun ottamatta kummallista nelinurkkaista valkeaa kaulusta, jollaista en ollut Friisinmaan herroilla nähnyt.
Von Loytzen oli paljon matkustellut ja käynyt tietenkin myös Espanjan Alankomaissa ja sen varakkaissa kaupungeissa. Hän kertoi ihailevansa hollantilaisten viljelytaitoa ja varsinkin maan valtaamista mereltä. Veljekset olivat perustaneet Grosse-Werderiin oman kartanon, Loytzenhofin, ja tuoneet sinne myös hyvin lypsävää friisiläiskarjaa. He uskovat, että hollantilaisten tuulimyllyt pystyvät pumppaamaan liian pohjaveden pois heidänkin mailtansa.
Jo sadoille mennoniittiperheille oli annettu maata. Loytzenit etsivät siirtolaisiksi alankomaalaisia yleensä, mutta uskonvainojen vuoksi he saavat uudisasukkaiksi enimmäkseen mennoniitteja.
Maata eivät pankkiirit antaneet kuitenkaan noin vain. He ymmärsivät, että asia onnistuu vain kyläyhteisöjä luomalla. Meidän tulisi odottaa, että vähintään kymmenen perheen ryhmä saataisiin täyteen. Kyläläisten tuli perustaa vuokrayhdistys, joka yhteisesti vastaa maksujen suorittamisesta. Samoin he olivat yhteisvastuussa patojen rakentamisesta ja maiden kuivattamisesta.
Ensimmäiset kymmenen vuotta olisivat maksuttomia, mutta sitten tulisi ryhtyä suorittamaan vuokraa. Se ei ollut Huismanin haaveilema puoli taalaria eekkeriltä vaan kymmenkertainen, viisi taalaria. Tilojen koko vaihtelisi 50-125 eekkeriin kunkin halujen ja kykyjen mukaan. Von Loytzenit olivat neuvotelleet kuninkaan kanssa, ettei mennoniitteja yritettäisi pakottaa asepalveluun, jonka meidän uskontomme kielsi. Myös verohelpotuksia myönnettiin.
Yhtä helppoa ei ollut niillä siirtolaisilla, jotka olivat asettuneet vähän pohjoisemmaksi, Preussin herttuakuntaan. Se syntyi, kun Saksan ritarikunnalle kuuluvat maat yksityisti sen viimeinen suurmestari Albrecht von Hohenzollern ja teki niistä sukunsa perintömaita. Maa oli suuresti köyhtynyt sodissa ja suuret alueet olivat autioina, kun rutto oli tappanut kaikki asukkaat. Ahkerat siirtolaiset kelpasivat aluksi hyvin, mutta sitten luterilaiset alkoivat vaatia Preussia karkottamaan mennoniitit ja muut anabaptistit. Suuri joukko perheitä siirtyi Danzigin ja Elbingin kaupunkien ympäristöön.
Meidän oli siis odoteltava, että kyläyhteisö saataisiin täysilukuiseksi. Pankkiiriveljesten mukaan siihen ei menisi kovin kauan aikaa. Me läksimme sluuppiimme syömään ja soppaa keittämään.
Kaadoin liotusveden menemään, panin pavut isoisän pataan ja uutta vettä päälle niin, että ne oikein reilusti peittyivät. Entisen sopanlopun jätin tietenkin pataan, mitä sitä hyvää ruokaa pois heittämään. Keittelin hiljaisella tulella siksi, kunnes pavut olivat kypsiä. Sitten lisäsin hakattuja vihanneksia: pari kourallista vihreää parsaa, kahdeksan sipulia, neljä valkosipulin kynttä sekä parikymmentä sellerinvartta ja jatkoin hauduttelua. Kun lisätyt vihannekset tuntuivat kypsiltä lisäsin vielä kaksi naulaa kuutioiksi leikattua savukinkkua ja suolaa tietenkin. Nyt sai soppa vielä hetken aikaa porista. Hyvää tuli, olisi uskaltanut vaikka isoäidille tarjota. Mieli tosin teki vaihteeksi pihviä tai porsaankyljystä, mutta alkuun saisimme etsiä niitä jostakin trahteerista. Eihän meillä ollut edes paistinpannua.
Johannes van der Smissen, 1839
Pastori muuttaa Revaliin
Synnyin vuonna 1808 Altonassa Elben rannalla, Tanskaan kuuluvassa Schleswigissä Gysbert III van der Smissenin ja Catharina de Jaegerin neljäntenä lapsena. Lapsuuteni oli sekä rikas että köyhä. Rikas se oli siinä mielessä, että sukumme kauppahuone oli vanha ja varakas. Köyhä taas siksi, että kaikessa tuli säästää, sillä kauppahuoneen loppu läheni hitaasti, mutta vääjäämättä.
Yksi vaikeuksien alkusyistä oli niinkin huomattava tekijä, kuin Ranskan keisari Napoleon Bonaparte. Hän oli valloittanut melkein koko Euroopan, mutta Englanti oli jäänyt alistamatta. Napoleon julisti saarivaltakunnan yleiseurooppalaiseen kauppasaartoon kaksi vuotta ennen minun syntymääni. Van der Smissenien kauppahuoneelle se merkitsi lähes kaiken ulkomaankaupan katkeamista ja laivojen varustamisen sekä niiden rakentamisen muuttumista tarpeettomaksi.
Noina aikoina oli kauppahuoneen johtaja ja kaikki kaikessa Jacob Gysbert van der Smissen, isoisäni Hinrich III: n serkku. Taistelu alamäkeä vastaan vei Jacob Gysbertin voimat ja 1810 hän sai aivohalvauksen, josta ei ikinä kunnolla toipunut. Kauppahuone ajautui konkurssiin 1824, jolloin olin kuusitoistavuotias. Se oli rankka isku vanhemmilleni ja koko suvullemme. Jacob Gysbertin tila siitä vain huononi, kunnes hän viisi vuotta myöhemmin kuoli.
Minulle romahdus merkitsi elämänmuutosta. Vanhempani olivat suunnitelleet, että minä ja kaksi veljeäni alkaisimme koulun jälkeen harjoittelijoiksi kauppahuoneen palveluksessa ja mahdollisesti menisimme joksikin aikaa sen ulkomaisten liikekumppanien luokse oppimaan lisää. Siinä tarkoituksessa opiskelimme Altonan kymnaasissa. Nyt oli suunnitelmia muutettava ja alettava tähdätä yliopistolliseen koulutukseen. Altonassa saatava koulutus ei avannut tietä yliopistoon, mutta Altonan lähellä on vanha Ratzeburgin kaupunki, jossa on arvossa pidetty tuomiokirkkokoulu. Se on perustettu 700 vuotta sitten ja sen oppilaat ovat odotettuja Saksan parhaissa yliopistoissa.
Ratzeburg sijaitsee kauniilla paikalla järven saarella, jonka pohjoisrannalla on tuomiokirkko kouluineen. Tuomiokirkkokoulun opetusohjelma on klassinen: Saksaa, latinaa, kreikkaa, ranskaa, uskontoa, maantietoa, historiaa, luonnontietoa, matematiikkaa, kirjoitusta ja laulua.
Koulun rehtori ja samalla uskonnonopettaja oli Johann Georg Russwurm, ankara herra, jonka tunneilla ei supateltu. Hänen pojastaan Carlista ja minusta tuli ystävykset, vaikka hän onkin minua neljä vuotta nuorempi, ja ystävyksiä olemme edelleen.
Ratzeburgin tuomiokirkkokoulun päätettyäni yritin opiskella matematiikkaa Kööpenhaminan yliopistossa, mutta huomasin pian, että teologia on minun oikea alani. Sitä lähdin oppimaan Berliinin yliopistoon paljolti siksi, että tiesin Carlin opiskelevan siellä. Tiemme yhtyivät jälleen ja aloimme asuakin yhteisessä huoneessa.
Berliini
