kesti koko päivän. Vielä illansuussakin olivat useimmat kaupat auki. Ostimme “Neptunsspeicher”-nimisestä merenkulkuun keskittyneestä varastomyynnistä työkaluja, kuparinauloja, jonkin verran hamppuköysiä Geestiä varten ja suuren tynnyrin tervaa. Veneeseen sitä niin paljon ei menisi, mutta Geestin takilointi oli jo varsin harmaa, ties milloin oli tervaa nähnyt. Sama koski kanttakin, mutta sehän saisi osansa, kun laskisimme vantin kerrallaan kannelle tervattavaksi. Toki ostimme lautoja, mäntylautoja, koska tammea ei ollut.
Se otti aikaa. Valitsimme ne yksi kerrallaan. Kyseeseen eivät tulleet oksaiset eivätkä valmiiksi haljenneet. Etsimme kitukasvuisia, suon vierellä kasvaneita. Hidas kasvu, syy syyn vieressä, paljon pihkaa väleissä. Sellainen on oikea venelauta, jos tammea ei ole saatavilla.
Lastasimme ostoksemme vankkureihin. Syvästi huokaillen läksi Ros sitä kiskomaan kaupungin puoleen yli sillan, jonka nimi oli „Hohe Brücke“. Kohta sillan toisella puolen oli majatalo “Die Weisse Taube”, jossa vannottiin, että Ros saa hyvän hoidon, vankkurimme on varkailta suojassa ja itse saamme köllähtää pehmeille polstereille.
Aamiaistakin annettiin. Pari paistettua munaa ja suuri kimpale suolattua läskiä. Dietrich käski odottamaan tai vaikka hevosta juottamaan, hänellä olisi asiaa kaupungille. Kysyin tietenkin, että mikä se sellainen asia on? Hän kertoi Speicherinselnillä kuulleensa, että missään ei ole meripihka halvempaa, kuin juuri Elbingissä. Samassa ovat kaupungin hopeasepät kuuluisia taidoistaan. Hänpä ostaisi morsiamelleen hopeisen rannerenkaan, jossa olisi meripihkaa koristeena.
“Pidä nyt vähän Dietrich, mistä sinulla se morsian on?”
“No tietenkin se on se Friesenin Johanna, etkö muka nähnyt?”
“Näin kyllä, rumanpuoleinen nuori nainen.”
“No eihän kauneudesta soppaa tehdä. Et osannut katsoa. Hartiat leveämmät kuin useimmilla miehillä. Muskelit kuin kivenhakkaajalla. Tuhdit reidet ja leveä lantio, synnyttää ilman suurempaa tuskaa kymmenen uutta pellonraivaajaa.”
“No hyvä, mutta älä mitään korua osta. Siitä tulisi vain pahoja puheita. Oletko muka koskaan nähnyt mennoniittinaista, jolla olisi joku koru? Ei sellainen sovi, ties vaikka alkaisi saarnamies moittia maallisesta turhuudesta. Osta jotain käytännöllistä, kattila tai hiilillä ladattava silitysrauta.”
Aikanaan tuli Dietrich kattiloineen takaisin ja pääsimme kotimatkalle. Ros oli siitä hyvillään, kotiinpäin se veteli vankkureita paljon reippaammin kuin Elbingiin tullessa, vaikka niissä oli nyt paljon enemmän painoa.
Perille tultuamme ei Dietrich saanut rauhaa. Päivänvaloa oli vielä. Hän jätti minut purkamaan lautakuormaa työkaluvajaan ja hevosta Friesenille palauttamaan. Itse paineli tuli tukassa Hammin puheille, sillä tapana on, että seurakunnan esimies toimii puhemiehenä ja sopii asiasta tytön vanhempien kanssa. Sillä on raamatullinen tausta. Satavuotias Abraham oli saanut yhdeksänkymmentä vuotta vanhasta vaimostaan Saarasta pojan, Iisakin. Aikamoisia miehiä oli ennen vanhaan, mutta Abraham elikin 175-vuotiaaksi. Kun Iisak tuli naimaikään määräsi Abraham ylipalvelijansa matkustamaan oman sukunsa tykö ja etsimään sieltä Iisakille vaimon. Palvelija näkikin Mesopotamiassa Nahorin kaupungissa neidon, nimeltä Rebekka. Hän meni pyytämään Rebekkaa tämän isältä Betuelilta ja veljeltä Labanilta. Näin sai Iisak puolison itselleen. Heinrich Hammin tehtävänä olisi esittää Abrahamin ylipalvelijaa.
Jonkun ajan päästä velimies palasi. Avioliitosta saisi ehkä asiaa, mutta oli yksi mutka matkassa. Johannaa ei oltu vielä kastettu. Se voisi tapahtua tulevana sunnuntaina, jos suostuvaisia olisivat sekä tyttö ja hänen vanhempansa. Usein kastettavaa myös kuulusteltiin ja kastaminen voitiin jättää sikseen, jos kävi selville ettei hän ymmärrä kristinopista tuon taivaallista.
Työkaluvajan aarteita tutkiskellessani löysin ongenkoukun ja pellavaisen siiman, joka kiitos tervalle ei ollut vielä mädäntynyt. Taittelin pusikosta ongenvavan tapaisen ja kömmin Geestin kannelle onneani koettamaan. Keskemmällä jokea ei tarjoamani mato kaloja kiinnostanut, mutta sitten tuli mieleen, että sluuppihan on seisonut paikallaan jo aikoja. Monet kalat haluavat päivällä olla varjossa. Laskin onkeni aivan paatin viereen. Syönti oli mainio ja aloin saada suuria ahvenia, painoltaan kahden naulan molemmin puolin. Kalaa tuli ja tuli, lopetin vasta kun niitä oli kolmisenkymmentä. Ahvensoppaa osasin kyllä tehdä, sillä olimmehan niitä pyytäneet Zuider Zeeltakin, vaikka silli on siellä tärkein ja halutuin kalalaji. Suolaa minulla oli, mutta kaikkea muuta puuttui. Lähdin kysymään Friesenin Katharinalta.
Ostin koko joukon sipulia, porkkanoita, juuriselleriä ja lanttua sekä neljä naulaa voita. Kuparipadassa oli vielä pohjalla papusoppaa, ihan hyvää vaikka viikkoja vanhaa. Raskain mielin kaadoin sen Scharpauhun ja retuutin pannun tupaan. Suolistin kalat, nylin ne ja halkaisin fileiksi. Panin päät, ruodot ja nahat kiehumaan suolavedessä. Kalaliemen valmistuessa pilkoin vihannekset. Kaavin pitkävartisella kauhalla parhaani mukaan ruotoja pois liemestä ja panin vihannekset kiehumaan. Kun ne olivat pehmeitä lisäsin kalafileet ja voin.
Dietrich kiitteli keittoa, mutta moitti minua siitä, että olin tehnyt sitä niin paljon. Puolustauduin sillä, että meillä on enemmän aikaa talon töille, kun selviämme ruuanlaitosta vain soppaa lämmittämällä.
“Mutta pilallehan se menee”, väitti Dietrich.
“Ei mene, usko minua, ei mene”, vakuutin minä. Syystä tai toisesta näkyi soppa isoisän kattilassa säilyvän hyvänä luonnottoman kauan.
Johannan kastaminen tapahtui Hammin tuvassa, sillä oli jo liian kylmä ilma tehdä sitä ulkosalla, jossa olisi ollut enemmän tilaa. Talo oli ahdinkoon asti täynnä seurakunnan jäseniä. Hamm luki Markuksen evankeliumista, miten Johannes Kastaja saarnasi erämaassa parannuksen kastetta syntien anteeksi saamiseksi. Ja koko Juudean maa ja kaikki jerusalemilaiset vaelsivat hänen tykönsä, ja hän kastoi heidät Jordanin virrassa, kun he tunnustivat syntinsä.
Sitten Johanna lausui uskontunnustuksen. Kun kukaan ei kysynyt mitään hän polvistui ja Hamm kastoi hänet kaatamalla maljasta vettä hänen päähänsä. Jumalan mies lähtisi kosiomatkalle seuraavana sunnuntaina, tiesi Dietrich kertoa.
Se pyhäpäivä poikkesi aikaisemmasta siten, että Hamm oli satuloinut hevosensa ja sitonut sen jumalanpalveluksen ajaksi porttinsa pieleen. Erityisesti nuoret naiset olivat levottomia ja kikattelivat ohittaessaan hevosen. Me emme oikein syytä ymmärtäneet, mutta palveluksen jälkeen rohkenimme kysyä Hammilta mitä se kaikki tarkoitti? Seurasi pitkä tarina:
Hamm oli osallistunut kymmenen vuotta sitten Strasbourgin konferenssiin, jossa päätettiin järjestyssäännöistä mennoniittiseurakunnille, sellaisista käytännön asioista kuten seurakuntien organisointi, pastoreiden virkaan asettaminen, kurinpitosäännöt, avioliitto, orvoista huolehtiminen. Strasbourg valittiin kokouspaikaksi, koska se on tunnetusti yksi suvaitsevaisimmista kaupungeista Euroopassa. Siellä Heinrich Hamm oli tutustunut virkaveljeensä kauniilta Vogeesien vuoristoseudulta Strasbourgin lähistöllä ja ottanut vastaan kutsun mennä tutustumaan tämän seurakuntaan.
“Siellä on tapana, että puhemies eli stecklimann menee kosittavan neidon kotiin ratsain aivan kuten Abrahamin palvelija Rebekkaa kosimaan. Tosi kyllä, raamatun mukaan hän ratsasti kamelilla, mutta kaikkeahan ei voi saada. Omaksuin tämän raamatullisen tavan ja nyt naimattomat neidot yrittävät arvailla mihin taloon aion ratsastaa ja kenen asialle.”
Johannan vanhemmat hyväksyivät Dietrichin kosinnan. Eihän häntä vielä oikein tunnettu, mutta jotain se takaa, kun mies kerran on seurakunnan jäsen. Häät päätettiin pitää pian, sillä mennoniittien käsityksen mukaan pitkä kihlausaika viettelee ihmisiä syntiin. Sitä ennen kutsuimme koko Friesenin perheen tutustumaan uusiin sukulaisiin. Tarjosimme heille ahvenkeittoa ja veljeni
