pidettäköön kunniassa kaikkien kesken, ja aviovuode saastuttamatonna; sillä haureelliset ja avionrikkojat Jumala tuomitsee. Muistutus oli toki tarpeellinen. Avioero on meillä mahdollinen vain yhdessä tapauksessa: Kun jompikumpi puolisoista on ollut uskoton.
Koko seurakunta oli läsnä, mutta Johann Friesen kuiski kutsuja läheisille ystävilleen. Kaikki eivät olisi hänen taloonsa mahtuneet eikä ulkoilmajuhliakaan voitu järjestää, oli liian kylmä. Itse asiassa Scharpaukin oli jo jääriitteessä. Syötiin ja juotiin, väliin veisattiin virsi. Johannan mukana tuli taloomme hevonen ja kaksi lehmää sekä niille rehua seuraavaan kesään. Oli myös morsiamen kapioarkku, jossa oli kaikenlaista harvoin nähtyä, kuten esimerkiksi puhtaita lakanoita.
Meidän talossamme – tai siis Klassenien rakentamassa talossa – oli tuvan lisäksi vain yksi kamari, jonne nuoripari tietysti sijoittui. Välissä oli hatarahko ovi, mutta eihän se ääntä pitänyt. Minulle alkoivat tuskalliset ajat. Jumalahan sanoi Nooalle ja hänen pojalleen: Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa. Dietrich otti tuon komennon innostuneena vastaan. Hutero sänky natisi kaiket yöt kunnes se eräänä yönä rysähtäen hajosi lempiväisten alla.
Oli yli vuosi aikaa siitä, kun olin Harlingenissa paha kyllä käyttänyt synnillisesti hyväkseni muuatta tytärlasta ja paineet sen mukaiset. En voinut mitenkään vastustaa kiusausta, kun huokausten silta kantoi kamarista tuvan puolelle, vaan sorruin itsesaastutukseen. Meillä ei ole henkilökohtaista salaista rippiä, kuten katolisessa kirkossa, vaan synnit tunnustetaan polvillaan seurakunnan edessä. Seurakunta sitten päättää äänestämällä armahdetaanko katuva vai erotetaanko hänet. Tätä syntiä en kyllä lähtenyt tunnustamaan.
Tällainen tilanne ei oikein voisi kestää. Entäpä sitten, kun Dietrichin ahertelu alkaisi kantaa viljaa ja ensimmäinen lapsi syntyisi? Tilaa oli vähänlaisesti. Otin asian veljen kanssa jutuksi ja mietimme mitä tehdä. Sovimme niin, että hän saa suurimman osan perintörahoistamme, minä saan vähemmän, mutta sen lisäksi sluupin. Hän etsisi onneaan maalta, minä mereltä.
Johannes van der Smissen 1859
Vaikeaa Revalissa, vaikeaa Kiernicassa
Vanhenen hiljakseen täällä Kiernicassa, jossa olen mennoniittiseurakunnan pastorina. Joskus käyn läheisessä Lembergissä – tunnetaan myös nimillä Lviv ja Lvov, joka on Itävallan keisarikuntaan kuuluvan Galitsian ja Lodomerian kuningaskunnan pääkaupunki. Revalista oli minun lähdettävä, kun elämä kävi aina vain vaikeammaksi. Tuo kaupunki on kyllä saksankielinen, mutta sitä venäläistetään kaiken aikaa. Minulle tuli hankaluuksia sen jälkeen, kun keisari Aleksander II teki venäjän opettamisen kouluissa pakolliseksi ja sitten määräsi hän, että kaikki tuomiokirkkokoulunkin asiakirjat on kirjoitettava venäjäksi. Sitä kieltä en osaa. Myös uskonnolliset paineet olivat kovia. Ortodoksisuutta suosittiin ja kieroon katsottiin luterilaisia ja kaikkia reformoituja.
Kirjoitin serkulleni Jakob Mannhardtille, joka toimii pastorina Danzigissa. Jakob on tätini Annan poika ja ensimmäinen mennoniitti, joka on suorittanut teologisen loppututkinnon yliopistossa. Danzigissa ja sen ympäristössä elää paljon mennoniitteja. Ensimmäiset heistä olivat paenneet Danzigiin jo 1500-luvulla, suurten uskonvainojen aikana. Halusin tietää pystyisikö Jakob hankkimaan minulle sieltä kotiopettajan paikan.
Vastauskirjeessään hän selitti, että minulla on kotiopettajan työ olemassa heti kun saavun Danzigiin. Pakkasin tavarani ja hyvästelin rakkaan ystäväni ja lankoni Carl Russwurmin sekä tietenkin sisareni Catharinan. Matkustin Danzigiin laivalla. Oli vuosi 1854, mutta sitä ennen oli tapahtunut paljon, ihan liian paljon.
Catharina ja Carl Russwurm riiasivat ensimmäisen talven ja jo seuraavana kesänä he matkustivat Ratzeburgiin ja pitivät siellä häänsä. Sehän oli ihan hyvä, Carlia parempaa miestä ei Catharina olisi voinut toivoakaan. Sillä vain oli paha vaikutus Hannaan. Hänelle tuli naimakuume. Arvattavasti hän oli kirjoittanut kapteeni Friesenille johonkin satamaan, mahdollisesti Hampurin pörssiin. Friesen ilmestyi loppukesästä Revaliin ja saapui vierailulle luokseni Dombergille. Hän meni heti asiaan:
“Kun Hannalla ei ole vanhempia ja te olette hänen huoltajansa ja kasvattiveljensä, niin pyydän teiltä lupaa mennä hänen kanssaan naimisiin. Olen vakavarainen laivuri ja pystyn elättämään hänet ja olen mennoniitti kuten te molemmat”.
Hetken olin kuin puulla päähän lyöty. Sitten kysyin mitä Hanna asiasta arvelee. Tämä oli kuunnellut keskusteluamme viereisessä huoneessa, syöksyi sieltä esiin ja julisti:
“Minä rakastan Simonia ja haluan mennä hänelle. Hän on hyvä mies ja tavattoman viisas, niin kuin pitääkin kun ikää on 300 vuotta”.
No nyt meni hulluksi.
“Ei kukaan voi olla 300 vuotta vanha”, minä suorastaan huusin.
Friesen kävi hävyttömäksi ja kysyi enkö minä usko raamattuun.
“Luetaanpa Mooseksen ensimmäisen kirjan viidettä lukua: Aadam eli kaikkiaan 930 vuotta, ja sitten hän kuoli. Set eli kaikkiaan 912 vuotta ja kuoli sitten. Enos eli kaikkiaan 905 vuotta ja kuoli sitten. Kenan eli kaikkiaan 910 vuotta ja kuoli sitten. Mahalalel eli kaikkiaan 895 vuotta ja kuoli sitten. Ja onhan siellä yksi lyhytikäinenkin. Lemek, vain 777 vuotta. Jered eli kaikkiaan 962 vuotta ja kuoli sitten. Metuselah eli kaikkiaan 969 vuotta ja kuoli sitten. Eivätkä mainitut ihmiset ole ainoita pitkäikäisiä raamatussa.”
Sitten Friesen kertoi pitkän ja sekavan tarinan 1500-luvulla eläneestä isoisästään, joka oli alkemisti. Hän oli räjähdykseen kuollessaan samalla vahingossa keksinyt jotain, mikä estää vanhenemisen ja joka oli juuttunut räjähtäneeseen kuparikattilaan. Oli päivän selvää, että jos se minusta kiinni on, en tuolle veikkoselle Hannaa luovuta. Mieshän on selvästi pähkähullu tai sitten kaikkien aikojen huijari. Sanoin sen kaiken hänelle päin naamaa ja hän marssi ulos. Hanna yritti mennä hänen peräänsä, mutta estin häntä. Hän meni huoneeseensa itkemään. Asia ei kuitenkaan siihen päättynyt. Seuraavana aamuna oli Friesenin kuunari kadonnut Revalin satamasta, mutta niin oli kadonnut myös Hanna.
Alkuun etsin häntä joka paikasta, mutta lopulta minun oli uskottava, että hän oli karannut Friesenin laivalla ties mihin. Satamassa oli keisarillisen laivaston sotalaiva ankkurissa, mutta nauraneethan ne olisivat minulle, jos olisin pyytänyt ajamaan takaa kuunaria, johon oli hypännyt joku nainen. Enkä minä vieläkään osannut venäjää kunnolla. Ilmeisesti Catharina oli oikeassa. Kai minulla oli sittenkin ollut joitakin itsellekin tuntemattomia suunnitelmia Hannan suhteen, kun hänen katoamisensa aiheutti niin suurta tuskaa. Vähitellen oli pakko hyväksyä, että luultavasti en häntä enää näe. Valitin tietysti asiantilaa Carlille ja Catharinalle, mutta mitäs hekään olisivat voineet tehdä.
Carl oli aina vain kiinnostunut kansallisuusaatteesta ja kansallisromantiikasta, mutta tällä kertaa ei saksalaisesta vaan eestiläisestä. Hänelle oli kehittynyt ystäväpiiri, joka noita asioita pohdiskeli. Siihen kuuluivat esimerkiksi kielitieteilijä Ferdinand Johann Wiedemann ja kansanrunouden tutkija Heinrich Neus.
Eräänä päivänä olin alakaupungissa kävelyllä ja osuin näkemään kaupassa kirjan, jonka nimi säväytti: “Hanna”. Vilkaisin sitä lähemmin, se oli ruotsinkielinen runokirja, jonka oli kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg yli kymmenen vuotta aikaisemmin. Ostin sen heti.
Tanskassa asuneena ja kieltä osaavana minulla ei ollut suurtakaan vaikeutta seurata tekstiä. Se oli romanttinen tarina 17-vuotiaan papintyttären ensirakkaudesta. Päätin kääntää sen saksaksi. Kieli ei tuottanut hankaluutta, mutta runomitta tuotti, se oli heksametri. Se on klassillinen runomitta, jolla esimerkiksi Homeros kirjoitti Iliaan ja Odysseian kreikaksi, Rooman runoilijoista sitä viljeli ainakin Ovidius.
