annettiin varotus toisensa perästä ja hän vastasi vielä esihuoneessakin: "Hän ei uskalla!" Kuinka hänen verensä, salaperäisesti aavistaen lähenevää loppuaan, kylmeni, ja hänen silmänsä, joka oli haavottunut Chäteau-Thierry'n luona, alkoi vuotaa vettä, niin että hänen täytyi lähettää noutamaan nenäliinaansa, jota hän. ei ollut muistanut ottaa mukaansa. Hän kertoi myöskin, kuinka herttua laahasi murhaajiaan pitkin huonetta, kuinka hän huusi armoa ja kuinka hän viimein kuoli kuninkaan vuoteen viereen, ja kuinka kuningas, joka hänen elävänä ollessaan ei milloinkaan uskaltanut häntä vastustaa, tuli ja survaisi herjaten jalallaan hänen ruumistaan! Kun hän lopetti, oli lieden ympärillä kalpeita kasvoja, kumartuneita otsia ja yhteenpuristettuja huulia. Kun hän kirosi Ranskan kuningasta – kirosi häntä avoimesti Valois'n Henrikin nimellä, seikka, jota en olisi koskaan odottanut kuulevani Ranskanmaassa – vaikka ei kukaan sanonut "amen", ja kaikki katsahtivat olkapäänsä ylitse ja isäntä livisti pois huoneesta kuin olisi nähnyt kummituksen, niin ei kukaan näyttänyt pitävän itseään velvollisena vastustamaan häntä.
Minulla puolestani oli mieli täynnä ajatuksia, joita olisi ollut vaarallista lausua siinä seurassa niin lähellä Loirea. Heitin silmäyksen kuusitoista vuotta taaksepäin. Eikö juuri Henrik Guise ollut silloin herjannut Colignyn ruumista? Eikö juuri Henrik Guise ollut upottanut Pariisia verivirtoihin, ja eikö juuri Valois'n Henrik ollut ratsastanut hänen rinnallaan? Kuukauden 23:s päivä – päivä, jota ei koskaan voida pyyhkiä pois Ranskan aikakirjoista – oli hankkinut hänelle suuruuden maineen. Toinen 23:s päivä näki hänen maksavan sen hinnan – näki kuinka hänen tomunsa heitettiin salaa öiseen aikaan, kenenkään tietämättä minne!
Noitten ajatusten liikuttaessa mieltäni ja huomatessani, että munkki kiersi ympäri seuruetta keräten rahaa herttualle pidettäviin sielumessuihin, mihin tarkotukseen minä en voinut antaa hyvällä omallatunnolla enkä myöskään kieltäytyä antamasta herättämättä epäluuloja, pujahdin ulos. Ja huomatessani siivonnäköisen miehen puhelemassa isännän kanssa pienessä huoneessa keittiön vieressä, tilasin pullon parasta viiniä ja tuon esittelyn avulla sain syödä illalliseni heidän seurassaan.
Mies oli normannilainen hevoskauppias, joka oli palaamassa kotiinsa myytyään laumansa. Hänellä näytti olevan laajat asiat, ja ollen luonnoltaan vapaa ja ujostelematon, kuten useat normannilaiset ovat, oli hän ensin halukas kohtelemaan minua enemmän tuttavallisesti kuin kunnioittavasti, sillä kun hevoseni, josta hän olisi tehnyt kauppaa, oli parempaa maata kuin nuttuni, otaksui hän minut joksikin isännöitsijäksi tai tilanhoitajaksi. Toimialallansa hän oli kuitenkin tullut tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa, joten hän pian huomasi erehdyksensä. Ja kun hän tunsi Seinen ja Loiren väliset maakunnat kuin viisi sormeaan ja piti alaansa kuuluvana nähdä ennakolta rauhan ja sodan mahdollisuudet, sain minä häneltä paljon hyödyllisiä tietoja ja miellyinkin häneen muuten koko paljon. Hän uskoi että Guisen murha vierottaisi Ranskan kuninkaasta niin, ettei hänen majesteetilleen jäisi paljon muuta kuin Loiren varrella olevat kaupungit ja joitakin muita paikkoja hänen Blois'ssa olevan hovinsa ulottuvilla.
"Mutta", sanoin minä, "kaikkihan näyttää nyt rauhalliselta. Ainakin täällä".
"Se on tyventä myrskyn edellä", vastasi hän. "Tuolla on muuan munkki.
Oletteko kuullut mitä hän puhuu?"
Nyökkäsin myöntävästi.
"Hän on vain yksi sadoista – ja tuhansistakin", jatkoi hevoskauppias katsoen minuun ja nyökäyttäen merkitsevästi päätään. Hän oli ruskeatukkainen ja hänellä oli älykkäät harmaat silmät, niinkuin useilla normanneilla. "He saavat kyllä tahtonsa läpi, sen saatte nähdä", pitkitti hän. "No, hevosten hinta nousee, niin etteipä minulla ole syytä nurista. Mutta jos minä olisin matkalla Blois'han naisväkeä tai muuta senkaltaista tavaraa mukanani, niin enpä pysähtyisi tänä aikana poimimaan kukkia tienvarrelta. Koettaisin päästä sisäpuolelle porttien niin pian kuin suinkin."
Mielestäni oli hänen puheessaan paljon järkeä. Ja kun hän jatkoi, väittäen, että kuningas huomaisi joutuneensa kahden tulen väliin – Pohjois-Ranskaa hallitseva liiga toisella puolellaan ja Etelä-Ranskaa hallitsevat hugenotit toisella – ja oli pakotettu tekemään ajoissa sopimuksen viimeksimainittujen kanssa, oivaltaen, ettei ensinmainittu tyytyisi vähempään kuin hänen valtaistuimeltasyöksemiseensä, niin aloin olla yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että saisimme ennen pitkää nähdä suuria muutoksia ja sangen levottomia aikoja.
"Mutta jos he panevat kuninkaan viralta", sanoin minä, "niin Navarran kuningas tulee hänen seuraajakseen. Hän on Ranskan kruununperillinen."
"Pyh!" vastasi kumppanini hieman halveksivasti. "Kyllä liiga sitä varoo. Hän menee samaa tietä kuin toinenkin."
"Sittenhän kuninkaat ovat samassa vaarassa, ja te olette oikeassa", sanoin minä vakuuttavasti. "Heidän täytyy yhtyä."
"Sen he tekevätkin. Se on vain ajan kysymys", sanoi hän.
Seuraavana aamuna hän tarjoutui liittymään matkueeseemme Blois'han asti, hänellä kun oli mukanaan vain yksi mies ja, kuten saatoin otaksua, melkoisen suuri rahasumma. Suostuin ilomielin ja hän tekikin niin, ja tämä lukumäärämme lisäys vapautti minut heti suurimmasta osasta pelkoani. En pitänyt todennäköisenä, että neiti de la Virellä olisi mitään sitä vastaan, se kun lisäisi sekä hänen ulkonaista arvoaan että turvallisuuttaan. Eikä hän vastustanutkaan. Hän tervehti luullakseni mielihyvällä millaista joukonjatkoa hyvänsä, joka vain teki sen, ettei hänen tarvinnut ratsastaa minun vanhan nuttuni seurassa.
VI. Äitini asunto
Matkustettuamme Châtelhérault'n ja Toursin kautta saavuimme Blois'n lähistölle kolmantena päivänä vähän jälkeen puolenpäivän ilman mitään onnettomuuksia tai takaa-ajon merkkejä. Normanni osottautui hauskaksi matkatoveriksi, kuten hän jo oli osottanut olevansa järkevä ja terävähuomioinen mies, ja hänen läsnäolonsa teki miesteni kurissapidon helpoksi. Aloin pitää seikkailua jo itse asiassa loppuunsuoritettuna, ja katsoen neiti de la Viren todellisuudessa jo parooni de Rosnyn huostaan saatetuksi, uskalsin kääntää ajatukseni omien suunnitelmieni kehittämiseen ja sellaisen turvasataman valitsemiseen, missä voisin levätä Turennen kreivin kostolta suojattuna.
Toistaiseksi olin säästynyt hänen takaa-ajoltaan ja Guisen kuoleman kaikkialla aiheuttaman sekasorron turvin onnistunut tekemään tyhjäksi hänen suunnitelmansa ja uhmailemaan hänen valtaansa verrattain helposti. Mutta tunsin siksi paljon hänen mahtavuuttaan ja olin kuullut siksi monta esimerkkiä hänen tuliluonteisuudestaan ja lujatahtoisuudestaan, etten toivonut liikoja lyhytaikaisesta säästymisestäni enkä tulevaisuutta ajatellessani tuntenut muuta kuin levottomuutta ja huolta.
Seuralaisteni huudahdukset Blois'n ilmestyttyä näköpiiriimme herättivät minut näistä mietteistäni. Yhdyin heihin ja tunsin aivan yhtä suurta mielenliikutusta kuin hekin katsellessani noita muhkeita torneja, jotka olivat nähneet niin monta kuninkaallista juhlaa ja – surullista kyllä! – yhden kuninkaallisen murhenäytelmän. Mielikuvituksen liekki kietoi tuon synkän rakennuksen satojen vakavien ja iloisten muistojen köynnöksiin. Mutta vaikka rehevä Loiren tasanko levisi uljaan kaupungin juurella hartaan kunnioittavana kuten ennenkin, näytti rikoksen varjo kuitenkin synkentävän kaikki ja himmentävän velttona ilmassa riippuvan kuninkaallisen lipun loisteenkin.
Olimme kuulleet niin paljon huhuja kaupungissa vallitsevasta pelosta ja epäluulosta ja kaikkiin sinne saapuviin kohdistuvasta ankarasta tarkastuksesta – kuningas nimittäin pelkäsi Pariisin kapinapäivien uudistumista – että pysähdyimme pieneen majataloon neljännespenikulman päähän kaupungista ja hajotimme siinä seurueemme. Erosin normannilaisesta ystävästäni molemminpuolisilla kunnioituksen vakuutuksilla, ja omista miehistäni, joille olin maksanut palkan jo aamulla lisäten jokaiselle sievoisen
