käyvästä suosiosta tunsin veren nousevan kasvoilleni ja mieleni täyttyvän hartaalla kiitollisuudella. Ihmettelin itsekseni, kuka oli puhunut puolestani, kuka oli tukenut anomustani. Ja päättäen lopuksi, että osuuteni Brouagen seikkailussa oli tullut kuninkaan korviin, vaikka en voinut käsittää kenen kautta, astuin sisään linnanportista ylpeästi pää pystyssä, mikä olosuhteisiin katsoen oli ymmärtääkseni varsin luonnollista. Opastani seuraten nousin sitten muutamia porrasaskelmia ja saavuin pihaan.
Siellä oli joukko tallimiehiä ja kamaripalvelijoita, joista toiset taluttivat hevosia edestakaisin, toiset vaihtoivat kokkapuheita ikkunoista kurkottelevien naisten kanssa, ja toiset taas astuskelivat sinne ja tänne pitääkseen jalkojaan lämpiminä taikka olivat pallosilla seinää vasten isäntiänsä jäljitellen. Sellaiset lurjukset ovat aina hävyttömämpiä kuin heidän ylempänsä; mutta minä huomasin että he väistyivät tieltäni kunnioittavasti, ja paisuvin rinnoin, vaikka samalla hiukan ivallisesti, muistelin portaita kiivetessäni sanoja: "Koska kuninkaan kasvot ovat leppyiset…!"
Saavuttuaan portaitten yläpäähän, missä sotilas seisoi vartiona, hovipoika avasi odotushuoneen oven ja väistyen sivulle pyysi minua astumaan sisään. Minä seurasin kehotusta ja kuulin oven sulkeutuvan takanani.
Pysähdyin hetkiseksi arkana ja hämilläni. Minusta näytti kuin olisi huoneessa ollut satamäärä ihmisiä ja puolet kaikista, jotka nyt kääntyivät minua katsomaan, naisia. Vaikka en ollut aivan vieras sellaiselle hovikomeudelle, jollaista Condén prinssi oli pitänyt, valtasi minut tämän väenpaljouden täyttämän odotushuoneen nähdessäni hämmästys ja kunnioittava nöyryys, jota heti seuraavassa tuokiossa häpesin. Tosin tuo silkin kahina ja jalokivien välke kävi yli kaiken mitä olin ennen nähnyt, sillä onneni ei ollut koskaan vielä johtanut minua kuninkaan hoviin; mutta pikainen harkinta muistutti minulle että isäni olivat kunniakkaasti esiintyneet sellaisissa tiloissa, ja tehden kumarruksen, joka oli enemmän tuon ajatuksen kuin ränstyneen pukuni mukainen, astuin esiin keskelle äkkiä syntynyttä syvää hiljaisuutta.
"Herra de Marsac!" ilmoitti hovipoika äänellä, joka sointui hiukan oudolta korvissani, niin oudolta että käännähdin äkkiä katsomaan häneen. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt poistua, ja kun käännyin takaisin, näin kaikkien itseeni tähdättyjen katseitten hymyilevän. Muuan lähelläni seisova nuori tyttö nauraa kihersi. Tämä teki oloni epämiellyttäväksi, ja neuvottomana katselin ympärilleni löytääkseni jonkun, jonka puoleen voisin kääntyä.
Huone oli pitkä ja kapea, kastanjapuulla laudotettu, toisella seinällä ikkunarivi ja toisella kaksi tulisijaa, joissa suuret halot parhaallaan palaa roihusivat. Tulisijojen välissä oli aseteline. Lähempänä olevan lieden ympärillä seisoskeli ryhmä hovipoikia, aivan samaa maata kuin se, joka oli tuonut minut tänne. Heidän kanssaan juttelemassa oli yhtä monta nuorta naista. Kaksi suurta koiraa makasi tulen loisteessa lämmitellen, ja niiden välissä kyyhötti, pää suuremman koiran selkää vasten painautuneena, niin eriskummallinen olento, että toisissa oloissa olisin epäillyt silmieni pettävän. Sen yllä oli kirjava narrinmekko ja lakki ja tiu'ut, mutta tarkempi silmäys näytti minulle että sillä oli naisen piirteet. Tuuhea, musta tukka valui valtoimena hänen kaulansa ympärille, hänen silmissään paloi raju iloisuus ja hänen terävät, kapeat, hivutustautiset kasvonsa tuijottivat minuun koiran selästä. Hänen takanaan, kauimmaisen lieden ympärillä, oli enemmän kuin parikymmentä hienoa herraa ja naista, joista yksi nyt astui minun luokseni. "Arvoisa herra", sanoi hän kohteliaasti – ja minä kadehdin mielessäni hänen sulavaa kumarrustaan – "te haluaisitte tavata…?"
"Navarran kuningasta", vastasin minä, koettaen puolestani tehdä parhaani.
Hän kääntyi takanaan seisovaan ryhmään päin ja sanoi omituisen tasaisella, levollisella äänellä: "Hän haluaa tavata Navarran kuningasta." Sitten hän juhlallisen äänettömänä kumarsi jälleen minulle ja palasi toveriensa luokse.
Samassa tuokiossa, ennenkuin ehdin itselleni selvittää, miten tämä oli käsitettävä, astua kepsutti esiin toinen ja kumartaen: "Herra de Marsac, arvatenkin?"
"Palvelukseksenne, herra", virkoin minä. Ja hartaassa halussani päästä näkemästä kaikkien noiden silmien tuijotusta ja kuulemasta nauruntirskuntaa takapuoleltani astuin askeleen eteenpäin ollakseni valmis seuraamaan häntä. Mutta hän ei antanut mitään lähtökehotusta. Aivan kuin edellinenkin hän vain kääntyi sanomaan takanaan seisoville: "Herra de Marsac haluaa tavata Navarran kuningasta." Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri ja palasi lieden luo.
Minä seisoin tyrmistyneenä, mielestäni alkoi syntyä hämärä epäilys asian todellisesta laidasta. Ennenkuin kuitenkaan ennätin toimia sen perusteella – sellaisessa tilanteessa ei ollut suinkaan helppo päättää miten oli toimittava – astui eteeni kolmas yhtä arvokkain askelin. "Määräyksen mukaan luultavasti?" hän sanoi, kumartaen syvempään kuin edelliset.
"Niin", vastasin terävästi, alkaen kuumeta, "määräyksen mukaan puolenpäivän aikaan."
"Herra de Marsac", ilmoitti hän laulavalla äänellä takanaan seisoville, "haluaa tavata Navarran kuningasta määräyksen mukaan puolenpäivän aikaan." Ja kumartaen uudelleen – kasvojeni karahtaessa suuttumuksesta punaisiksi – hänkin pyörähti arvokkaana ympäri ja palasi lieden luo.
Näin vielä erään yrittävän lähtemään, mutta hän myöhästyi. Joko minun hämminkiä ja suuttumusta ilmaisevat kasvoni olivat heille liikaa, tai jollakin heistä el ollut malttia odottaa loppua, ilveilyn keskeytti äkkiä hillitön naurunremahdus, johon koko huone yhtyi. Jumala tietää, että se koski minuun; minä hätkähdin ja katselin puoleen ja toiseen toivoen jostakin löytäväni myötätuntoa ja apua. Mutta minusta tuntui että kaikilta tahoilta kajahti vain pilkkaa, että itse seinätkin katsoivat minuun joka puolelta julmasti virnistellen. Takanani huusi joku: "Vanhoja vaatteita!" ja kun käännyin ympäri, suhahti sama pilkkasana toisen lieden luota. Hämminkini lisäsi moninkertaiseksi se, että kaikki tapahtui siivossa järjestyksessä, niin että kun kukaan ei liikkunut eikä kukaan ääntänyt silloin, kun katsoin heihin, tulin minä kaikista silmiinpistävimmäksi, ollen kuin maalitauluna keskellä.
Yhdet kasvot etäisempää liettä ympäröivästä ryhmästä painuivat tuona surkeana hetkenä kuvansa mieleeni niin pysyväisesti, etten koskaan enää niitä unhottanut. Ne kasvot olivat nuoren tytön, joka seisoi ylpeänä seuralaistensa edessä. Ne olivat pienet ja hienopiirteiset ja niistä kuvastui tavaton ylpeys ja, sellaisina kuin ne silloin näin, halveksiminen – halveksiminen niin suuri, että hän tuskin alentui nauramaan. Ja koko hänen suloinen, hento ja tyttömäinen, mutta sentään täysin sopusuhtainen olemuksensa näytti ilmaisevan samaa halveksivan huvitettua tunnetta.
Pila, joka minun mielestäni tuntui kylläkin pitkältä, olisi voinut kestää kauemminkin, kun ei kenelläkään näyttänyt olevan sääliä minua kohtaan, jollen epätoivossani olisi keksinyt huoneen perällä ovea, jonka päätin vievän kuninkaan yksityishuoneeseen, koska muutakaan ovea ei ollut nähtävissä. Nöyryytykseni ja harmini olivat niin suuret, että hetkeäkään empimättä astuin rohkeasti sitä kohti. Heti asettui nauru ympärilläni ja puolitusinaa ääniä huusi minua pysähtymään.
"Minä olen tullut tapaamaan kuningasta ja minä tahdon tavata häntä!" vastasin minä kääntyen ylpeästi heihin päin, sillä en ollutkaan niin helposti säikytettävissä.
"Hän on metsästämässä!" huusivat kaikki yhdestä suusta, viittoen kiivaasti minua palaamaan takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin.
Mutta kun kuninkaan määräys oli varmana taskussani, katsoin itselläni olevan hyvän syyn epäillä tuon ilmoituksen todenperäisyyttä. Ja käyttäen hyväkseni heidän hämmästystään – sillä he eivät olleet lainkaan odottaneet minun ryhtyvän noin rohkeaan askeleeseen – olin ovella ennenkuin he olivat ehtineet minua pidättää.
