reki; milloin nousten nietoksen harjalle, milloin kuoppaan vajoten; milloin kallistuen laidalle, milloin toiselle. Oli kuin laivan keijuileminen myrskyisellä merellä. Saveljitsh'ilta pääsi aina huokaus, kun kupeemme löivät vastakkain. Minä laskin suojusnahan alas, kietouduin turkkiin ja torkahdin, myrskyn laulaessa minulle univirttä ja hiljaisen kulun minua tuuditellessa.
Näinpä tuossa unen, jota en koskaan ole voinut unohtaa ja jossa vielä nytkin näen jotain ennustavaista, kun vertaan sitä elämäni kummallisiin kohtauksiin. Lukija suopi minulle tuon anteeksi, sillä hän tietää kaiketi kokemuksestansakin, kuinka ihminen jo luonnostaankin on taipuvainen taikauskoon, vaikka hänellä olisi kuinkakin suuri inho kaikkia ennakkoluuloja kohtaan.
Minä olin siinä tunteiden ja sielun tilassa, jossa tosi-olo, antaen perää mielenkuvailulle, sulaa niiden kanssa epäselväksi unenhoureeksi. Me olimme vielä kulkevinamme lumista aromaata, jossa myrsky yhä raivosi… Äkkiä näin portin, josta sitten ajoimme kotini pääpihalle. Ensimmäisenä iski mieleeni ajatus: kunhan vaan isä ei panisi pahaksensa, että näin äkkiä tulen takaisin kotia; kunhan vaan ei pitäisi sitä tottelemattomuutena. Rauhatonna hyppäsin kuomista ja näin äitini seisovan kovin murheellisena kuistilla. "Hiljaa", sanoo hän minulle, "isäsi makaa kuolinvuoteella ja tahtoo sanoa sinulle jäähyväiset". Säikähtäen kuljin äitini perässä makuukammioon. Huone oli heikosti valaistu; vuoteen ääressä seisoi murehtivia ihmisiä. Minä lähenen hiljaa vuodetta; äiti vetää uutimet syrjään ja puhuu: "Andrei Petrovitsh! Petrusha on tullut: hän palasi, saatuaan tietää sinun olevan sairaan; siunaa häntä!" Minä laskin polvilleni ja loin silmäni sairaasen. Mitä näen minä?… Isäni sijassa makaa vuoteella mustapartainen talonpoika, iloisesti katsellen minua. Minä hämmentyneenä käännyn äitini puoleen, kysyen: "Mitäs tämä on? Eihän tuo ole isäni. Mitä minä tuon miehen siunauksella teen?"… "Sama se, Petrusha", vastasi äiti, "tämä on sinun isän-sijaisesi; suutele hänen kättänsä, ja anna hänen siunata sinua…" Minä en suostunut. Silloin kavahti mies vuoteelta, sieppasi vyöltänsä kirveen ja rupesi sillä viuhtomaan joka haaralle. Minä yritin juosta pakoon, mutta en voinut … huone tuli täyteen ihmisten ruumiita; minä kompastuin niihin ja jalkani luiskahteli verilätäköissä… Tuo hirveä mies huuteli minua lempeästi, sanoen: "Älä pelkää, tule vaan, niin siunaan sinua…" Kauhu ja hämmästys valtasivat minut… Samassa heräsinkin; hevoset seisoivat; Saveljitsh piti minua kädestä, puhuen:
– "Nousepas pois; nyt on tultu…"
– "Minne on tultu?" kysäsin, hieroen silmiäni.
– "Kestikievariin. Jumala ohjasi meitä, ajoimme suoraan aitaan kiinni.
Nouse pois, hyvä herra, ja käy lämmittelemään".
Minä astuin ulos kuomista. Myrsky pauhasi vielä, mutta hiljemmin entistä. Oli niin pimeä, että tuskin kättänsä eroitti. Isäntä tuli portille meitä vastaan, kantaen lyhtyä liepeensä alla ja saattoi minut ahtaasen, mutta siistiin tupaan, jossa paloi pärevalkea. Seinällä riippui luotipyssy ja korkea kasakanlakki.
Isäntä, syntyjään Jaikilainen kasakka, oli noin kuusikymmentä vuotta vanha, mutta vielä terve ja reipas ukko. Saveljitsh toi perässäni tee-neuvot, pyysi tulta, keittääksensä teetä, joka ei milloinkaan ollut tuntunut minusta niin tarpeelliselta. Isäntä meni toimittamaan.
– "Missäs opas on?" kysyin Saveljitsh'ilta.
– "Tääll'on, hyvä herra", vastasi ääni ylhäältä.
Minä katsahdin makuulavalle (komppeliin) ja näin mustan parran ja kaksi kiiluvaa silmää.
– "Tuliko vilu?"
– "Eipä vielä, kun ei ele muuta päällä kuin ohut nuttu. Oli turkkikin, mutta häpeä sanoa, kipeä kärsiä – oppiin panin eilen illalla kapakkaan: pakkanen ei näyttänyt juuri kovalle".
Samassa tuli isäntä sisään, tuoden kiehuvan samovaarin (vedenkiehuttimen). Minä kutsuin opastani juomaan teetä; hän laskeusi lavalta. Hänen ulkomuotonsa veti puoleensa huomioni. Hän oli noin neljänkymmenen iässä, kasvultaan keskikokoinen, laiha, mutta harteva. Musta parta vivahti jo vähän harmaasen: suuret silmät olivat tavattoman vilkkaat. Hänen kasvonsa näyttivät varsin miellyttäviltä, mutta samalla asui niissä jotain veitikkamaista. Tukka oli puolipyöriön muotoinen. Hartioilla oli hänellä rikkinäinen nuttu ja jalassa tatarilaiset roimahousut. Minä tarjosin hänelle kupillisen teetä; hän maistoi ja veti huulensa kurttuun.
– "Hyvä herra", virkkoi hän, "olkaa hyvä ja käskekää antaa minulle ryyppy viinaa; tee ei ole meidän, kasakkain, juomaa".
Minä tein kernaasti hänen tahtonsa.
Isäntä otti kaapista viinapullon ja lasin, meni hänen luokseen ja, nähtyään hänen kasvonsa, virkkoi:
–– "Ahaa! Oletpa taas näillä mailla! Mistä nyt matka?"
Opas iski hänelle silmää ja vastasi sananparrella:
– "Lensin pellolle, noukin hamppua; heitti mua muori kivellä, mutt'ei osannutkaan. Entäs teillä?"
– "Mitäpäs meillä?" vastasi isäntä, jatkaen salaperäistä puhetta, "iltakirkkoon soitettiin, mutta papin muori kielsi: pappi kylään meni, piru kävi kirkolle".
– "Ole vaiti äijä", vastasi oppaani, "kyllä sade sieniä kasvattaa, ja kun sieniä on, kyllä konttikin saadaan; mutta nyt (ja taas hän iski silmää) pistä kirves selän taakse: metsässä vartija kulkee. Maljanne, hyvä herra!"
Sen sanottuaan otti hän lasin, risti silmänsä ja juoda kulautti lasin yhtä haavaa, kumarsi sitten minulle ja palasi lavallensa.
Silloin en voinut vielä ymmärtää tuota rosvojen puhetta, mutta sittemmin vasta arvasin sen tarkoittaneen Jaikin (Uralin) sotaväen asiata, kansan, joka siihen aikaan juuri oli saatu rauhoitetuksi 1772 vuoden kapinan jälkeen. Saveljitsh kuunteli nähtävästi suurella tyytymättömyydellä.
Epäluuloisia katseita loi hän vuoroin isäntään, vuoroin oppaasen. Kestikievari oli syrjässä keskellä aroa, kaukana muista asutuista paikoista ja näytti hyvin rosvojen pesälle. Mutta mitäs tehdä! Matkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan. Saveljitsh oli rauhaton, ja tuo minua suuresti huvitti. Sillä välin kävin lavitsalle levolle. Saveljitsh päätti kömpiä uunin päälle. Isäntä kävi lattialle. Pian kuului koko tupa kuorsaavan; minäkin nukuin sikeästi.
Herättyäni seuraavana aamuna jotenkin myöhään, huomasin myrskyn jo tyyntyneen. Aurinko paistoi. Huikaisevana kimalteli lumi äärettömällä arolla. Hevoset olivat valjaissa. Minä kysyin isännältä paljonko olimme velkaa, ja hän otti meiltä niin kohtuullisen hinnan, ettei edes Saveljitshkaan ruvennut hänen kanssaan tinkimään. Eiliset epäluulotkin haihtuivat kokonaan hänen mielestään. Minä kutsuin oppaan, kiitin häntä avusta ja käskin Saveljitshin antaa hänelle viisikymmentä kopekkaa juomarahaa. Saveljitsh rypistelemään kulmakarvojansa. – "Viisikymmentä kopekkaa, niinkö?" virkkoi hän, "ja mistä hyvästä? Siitäkö, että sinä juuri suvaitsit kyyditä hänet kestikievariin? Ei millään muotoa: ei meillä tässä ole liikoja viisiäkymmeniä kopekoita. Paljoksipa kävisi ruveta joka miehelle antamaan juomarahoja; sillä tavalla pian itsekin panisimme hampaat naulaan".
Minä en ruvennut väittelemään Saveljitshin kanssa. Itsehän olin luvannut, että hän olisi täysi herra rahoille. Harmitti minua kumminkin, etten saattanut osoittaa kiitollisuuttani miehelle, joka oli auttanut minut, josko ei juuri hädästä, niin ainakin hyvin tukalasta tilasta.
– "Hyvä", virkoin kylmäkiskoisesti, "kun et tahdo antaa
