en, minä menen myöhään levolle, enkä sitä paitsi kaipaa kenenkään apua.
Kaksikymmentäminuuttia myöhemmin nukahti vanhus uudelleen, ja Antoinette poistui varpaillaan huoneesta.
Sillä aikaa Charles sulki huolellisesti kaikki alakerran ikkunaluukut.
Keittiössä hän työnsi puutarhaan vievän oven eteen salvan, ja eteisessä hän varmuuden vuoksi kiinnitti varmuusketjut oven toisesta puoliskosta toiseen. Sitten hän meni pieneen huoneeseensa kolmanteen kerrokseen, laskeutui levolle ja vaipui uneen.
Oli kai kulunut tunti, kun hän yhtäkkiä syöksyi ylös vuoteeltaan: kello soi. Se soi kauan, ehkä seitsemän tai kahdeksan sekuntia ja koko ajan taukoamatta…
Hyvänen aika, ajatteli Charles, havahtuen täydellisesti, paroni on taas saanut jonkin uuden kohtauksen.
Hän pukeutui, laskeutui nopeasti portaita alas, pysähtyi oven eteen ja tapansa mukaan koputti. Ei kuulunut vastausta. Hän astui sisään.
– Kas, täälläpä on pimeää… hän mutisi. – Miksi kaikki valot on sammutettu?
Ja matalalla äänellä hän sanoi:
– Neiti?
Ei vastausta.
– Oletteko siellä, neiti? Mitä on tapahtunut? Onko herra paroni sairaana?
Sama hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, painostava hiljaisuus, joka alkoi kammottaa häntä. Hän astui kaksi askelta eteen päin, hänen jalkansa osui tuoliin ja koskettaessaan siihen hän huomasi, että se oli kaadettu nurin. Ja pian hänen kätensä tapasivat muitakin esineitä, kaatuneen koruhyllyn ja takansuojuksen. Hän palasi levottomana seinän luo ja etsi hapuillen sähkönappulaa. Hän löysi sen, väänsi sitä.
Keskellä huonetta, pöydän ja lasikaapin välissä makasi hänen herransa, paroni d'Hautrecin ruumis.
– Mitä… onko tämä mahdollista? hän huudahti pelästyneenä.
Hän ei osannut tehdä mitään. Liikkumattomana, silmät selällään hän katseli sekasortoa huoneessa, kaatuneita tuoleja, suurta tuhansiksi sirpaleiksi särkynyttä kristallista kynttilänjalkaa, uunin marmorilaatalle pudonnutta pendyyliä, kaikkea tuota, joka todisti hurjan taistelun riehuneen täällä. Terästikarin kahva välkkyi ruumiin lähellä. Terästä tihkui verta. Patjan reunalla riippui nenäliina, jossa näkyi veritäpliä.
Charles kiljaisi kauhusta: maassa makaava ruumis oikaisi itsensä tehden viimeisen ponnistuksen ja vaipui sitten hervottomaksi. Pari kolme värähdystä ja kaikki oli ohi.
Hän kumartui alas. Kaulassa olevasta pienestä haavasta tihkui verta, joka muodosti matolle mustia täpliä. Kasvoilla pysyi mielettömän kauhun ilme.
– Hänet on surmattu, sopersi palvelija, – hänet on surmattu.
Hän värisi ajatellessaan, että toinenkin murha oli ehkä tapahtunut: nukkuihan seuraneiti viereisessä huoneessa? Oliko paronin murhaaja surmannut ehkä hänetkin?
Hän avasi oven: huoneessa ei ollut ketään. Hän arveli, että Antoinette oli ryöstetty tai ehkä hän oli poistunut ennen murhaa.
Hän palasi paronin huoneeseen ja huomasi silmiensä osuessa kirjoituspöytään, ettei sitä ollut murrettu auki. Muun muassa hän näki avainkimpun ja lompakon vieressä, jotka paroni laski pöydälle joka ilta, kasan kultarahoja. Charles tarttui lompakkoon ja avasi sen lokerot. Yhdessä niistä oli kolmetoista sadan frangin seteliä.
Silloin hän ei voinut vastustaa kiusausta: vaistomaisesti, koneellisesti, ajatusten ottamatta osaa käden liikkeeseen, hän otti nuo kolmetoista seteliä, pisti ne liivinsä taskuun, hoiperteli alas portaita, avasi lukon, irrotti ketjut, sulki oven ja pakeni puutarhan kautta.
Charles oli rehellinen mies. Tuskin hän oli ennättänyt portista ulos, hengittänyt raitista ilmaa sateen viilentäessä hänen kasvojaan, kun hän seisahtui. Hänen tekemänsä teko näyttäytyi oikeassa valossaan, ja hän tunsi yhtäkkiä kauhua.
Ajuri ajoi ohitse. Hän huusi sen luokseen.
– Ajakaa, hyvä mies kiireimmän kautta poliisikamariin ja tuokaa komisario tänne. Täyttä laukkaa! Täällä on tapahtunut murha.
Ajuri löi hevostaan. Mutta halutessaan palata sisään ei Charles sitä voinutkaan, hän oli itse sulkenut portin, eikä se auennut ulkoapäin.
Toiselta puolen oli tarpeetonta soittaa, sillä palatsissa ei ollut ketään.
Hän käveli pitkin puiston reunaa. Ja vasta tunnin ajan odotettuaan hän saattoi kertoa komisariolle rikoksen yksityisseikat ja antaa hänelle nuo kolmetoista seteliä.
Tällä välin tuotettiin lukkoseppä, jonka onnistui suurella vaivalla avata portti ja eteisen pääovi. Komisario nousi portaita ylös, ja heti, ensi silmäyksen luotuaan, hän sanoi palvelijalle:
– Tehän ilmoititte minulle, että huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto.
Hän kääntyi. Charles seisoi kuin naulittuna kiinni kynnykseen, kuin hypnotisoituna: kaikki huonekalut olivat tavallisella paikallaan: koruhylly oli molempien ikkunoiden välissä, tuolit oli nostettu ylös ja kello oli keskellä lieden reunahyllyä. Kynttilänjalan sirpaleet olivat kadonneet.
Hän sopersi aivan ällistyneenä:
– Ruumis… herra paroni…
– Se on totta, huudahti komisario, – missä on murhattu?
Hän lähestyi vuodetta. Hän veti lakanan pois, sen alla makasi kenraali paroni d'Hautrec, entinen Ranskan Berliinin-lähettiläs. Hänen kenraalinvaippansa, joka oli koristettu kunnialegioonan ristillä, verhosi häntä.
Hänen kasvonsa olivat tyynet. Silmät olivat ummessa.
Palvelija sopersi:
– Joku on tullut tänne.
– Mitä tietä?
– En minä tiedä, mutta joku on käynyt täällä poissaollessani… Katsokaa, tuolla permannolla oli hieno teräksinen tikari. Ja sitä paitsi pöydällä verinen nenäliina. Kaikki se on poissa. Kaikki se on korjattu pois. Kaikki on järjestetty.
– Kuka sen on tehnyt?
– Murhaaja!
– Kaikki ovet olivat tullessamme lukossa.
– Hän oli jäänyt tänne.
– Siinä tapauksessa hän on yhä vieläkin täällä, sillä tehän olette koko ajan kävellyt kadulla.
Palvelija mietti ja sanoi hitaasti:
– Se on totta… se on totta… minä en liikkunut portin luota… mutta…
– Kuulkaahan, kuka oli se henkilö, jonka viimeiseksi näitte paronin seurassa?
– Neiti Antoinette, hänen seuraneitinsä.
– Minne hän on joutunut?
– Minun
