ja menevän taakse näkymättömiin. Kujan varressa aidanseipäät kiitivät jälekkää ja hanki reen kupeessa vilisi sinne taakse päin vain. Riihet ja ladot ja metsät ja kaikki liikkuivat. Laukki juosta hölkötteli jotta lautaset nuoran perään kohoilivat ja laskivat, kulkuset helisivät ja setä hyräili.
Tuli vastaan taloja. Ihmisiä siellä liikkui, aikaihmisiä ja lapsia.
Miksikään ne ovat tulleet näin kauvas asumaan? Miksikään eivät asu siellä kaupungissa, tahi aivan sedän vieressä? Onkaan noilla pienillä tytöillä isä kotona, onkaan se käynyt taivaassa ja tullut takaisin?
Sinne jäivät talot ja ihmiset ja sinne taakse siirtyivät yhtä mittaa aina uudet talot, pellot, niityt ja metsät. Ja Laukki se vain hölkötteli ja kulkuset helisi ja setä hyräili.
Alkoi hämärtää. Tähtiä ilmestyi taivaalle ja kuukin pian alkoi näkyä. Tähdet ja kuu ne kulkivat muassa. Muuttuivat ne välistä vähän eteenpäin ja välistä taaksepäin, vaan eivät ne sen jälemmäksi jääneet, aina vaan näkyivät yhtä kaukana olevan heistä.
Mitenkään ne niin? Siellä taitaisi hauska olla niitten luona. Miksikään se isä tuli pois? Vissiin tuli niin ikävä äitiä ja minua ja Maria ja pikku Elliä… Mutta olihan siellä Armas. Onkaan se isä tuonut Armaankin mukanaan…? Mitenkään ne ovat päässeet…?
Ja se miellytti Elsaa. Hänen mielestään ei sieltä voinut hypätäkään niin korkealta.
Vissiin siellä on tikapuut … kultaiset tikapuut…
Elsa muisti kuulleensa Jaakopista, joka näki tikapuut taivaasta ja enkeleitä kulkevan ylös ja alas… Mistähän kohti ne ovat, ovatkaan kaukana tästä…?
Vissiinkin ne ovat hyvin kaukana, aivan tuolla taivaan rannassa asti…
Mutta sieltä kait pääsee ilmankin… Vaan jos ei siellä ole ovia…
Missään siellä on ovi…?
Mietityttämään se olisi ruvennut, vaan Elsa päätti että hän kotona isältä kysyy, isähän sen tietää ja kohtahan hän pääsi kotia.
Nyt ne kotona ovat… Äiti laittaa ruokaa vissiin… Ja äitillä oli Elsan mielestä harmaja hame ja röijy ja leveä vyöliina.
Mari siellä nukkien kanssa leikkii ja näyttelee Ellille… Onkohan Mari ottanut minun Kerttuni, joka osaa itkeä kuin painaltaa rintaan? Sen isä antoi… Kuin joutuisi kotia siksi kuin isä tulee työstä, niin huutaisi ovelta että "missä isän piika!"
Elsasta tuntui niin hauskalta, että olisi käsiään taputtanut, jos olisi voinut. Hän puristausi kokoon ja mielessään nauroi.
Kaukana näkyi tulia paljon, ja kuin tultiin lähemmäksi haamoitti talojakin. Siinä se oli kaupunki… Mitenkähän setä osannee meille ajaa kuin on noin paljon taloja ja hämärtääkin.
Vaan sieltä se talojen sivu setä pujotteli, kadulta kadulle käänsi. Ja jo tuli tuttuja taloja.
Nyt käännyttiin kotiportista. Tässä se oli. Suuri kivi oli portin pielessä ja hirsiläjä aitaa vasten. Portaan vieressä oli vesikelkka, vain eri saavi oli kuin ennen. Porstuaan oli tehty uusi akkuna. Mutta tämä se oli kuitenki Elsan koti, sillä setä pysäytti hevosen portaitten eteen ja kantoi hänet sisään.
Siellä oli äiti, tuli vastaan ottamaan ja hyväillen alkoi riisua turkkia. Ja siihen kuin turkista pääsi Elsa selviämään joutui Marikin ääreen. Mutta eivät ne olleet oikeen entisen näköisiä, aivan tutun näköisiä. Äidillä oli kyllä harmaja hame, vain oli eri röijy, semmoinen jota ei ollut ennen Elsa hänellä nähnyt ja muodoltaankin oli muuttunut äiti. Marilla oli aivan erilaiset vaatteet ja semmoinen vyöliina, jossa oli pitkät nauhat ja takaa solmittuna ja isompi oli Mari entistään. Pikku Elli se oli paljon muuttunut. Mutta missään se isä oli? Taisi olla työssä vielä, koska ei näkynyt. Iso kaappi oli toisella seinällä kuin ennen. Pieni sänky jossa Marin kanssa olivat maanneet oli poissa; missään se oli? Kiikkutuoli oli vielä samassa paikassa kuin ennen, vaan maalattu ruskeaksi, ennen oli harmaja … ja maalattu oli kamarin ovikin…
Elsasta tuntui oudolle ja pahalle. Ei hän osannut paikaltaan liikkua, eikä puhunut luotua sanaa.
Äiti puheli liverteli ja kantoi perälle huonetta sohvan kannelle istumaan, vaan ei Elsa siitäkään tullut rohkeammaksi. Sormi suussa katseli nurkkasilmällä ympärilleen.
Mari kantoi sohvan kannelle siihen viereen leikkikalujaan, paperinukkia, kuvakirjoja ja oikean ison nuken, jolla oli uudet sievät vaatteet.
"Tämän nimi on Ursa ja se on hyvin kiltti", alkoi Mari selitellä hyvin toimessa. "Ja täällä, katsopa tässä sinun Kerttusi. Se on itkenyt niin paljon että, kuin sen mamma on ollut maalla."
Kerttuhan se oli, vaan sekin oli muuttunut. Kasvot olivat hankauneet rosoisiksi ja toinen käsi repatti irti, ettei ollut kuin pikkuisen pitämässä. Eikä se enään itkenytkään jos rintaankin painoi.
Elsa katseli Kerttua. Ei hän virkannut mitään, vain itku pyrki kurkkuun. Hänen kävi sääliksi Kerttua, joka raukka oli niin ruhjauneen näköinen ja samalla hänen kävi sääliksi keinutuolia, sänkyä, isoa kaappia, kamarin ovia ja kaikkia:
Mari vaan näytteli uusia leikkikalujaan ja oli myötään äänessä.
"Äidiltä minä olen saanut tämän Emmin", ja Mari selitteli punaisten nauhapalasten sisää sormen pituisen nuken. "Voi, ruvetaan pesemään Emmiä."
Kahvikuppiin hommasi Mari vettä ja pesi Emmin ja kääri kapaloon ja Ursaltakin pesi silmät.
"Pestään Kertultakin."
Hän pesi Kertultakin.
"Kertullekin pitää tehdä uudet vaatteet. Eikö pidä?"
"Pitää", vastasi Elsa hiljaan.
"Semmoiset oikeat ja sievät, semmoiset, jotka saattaa riisuakin, niinkö?"
"Niin", myönsi taas Elsa hiljaan. Jo vähitellen sai Mari Elsan leikin touhuun ja puhelemaan, niin että pian olivat molemmat täydessä puuhassa. Elsa kuin pääsi tutustumaan kysyi hiljaan Marilta. "Missä se isä on nyt?
"Työssä", vastasi Mari hyvin kovasti että Elsa säikähtyi. "Vaan ei se vielä tule, kyllä me vielä saamme leikkiä. Isä aina nauraa kuin leikkii nukkien kanssa ja sanoo Kerttuakin Tyyraksi ja nokiaa silmät Kertulta ja Ursaltakin. Ei viitsitä sitte enään leikkiä, eikästään?"
"Ei", vastasi Elsa vaan hänestä oli kumma miksikä isä nyt oli semmoinen, eihän se ennen niin tehnyt. "Milloinka se isä tulee?"
"Kuin äiti on laittanut ruuan pöydälle."
Elsa silmäsi että joko se äiti laittaa ruokaa. Vaan ei se vielä laittanut. Siellä hellan ääressä hommasi, kohenteli tulta. Pata oli tulella ja höyry pihisi kannen raosta. Se oli tuttua.
"Kohta se tulee isäkin, vaan kohta se joutuu ruokakin. Ja joutuahan sen pitäisi, sillä eikö tällä minun tytön tyllerölläni ole nälkäkin jo", sanoi äiti ja tuli hyväilemään Elsaa.
Nyt tuntui Elsasta mukavalta, oli kuin joku paha aavistus olisi lievennyt. Hän saattoi jo hymyillä äidille. Ja hän seurasi äitiä sinne hallan ääreen, sillä häntä hyvin halutti sinne. Ainahan hän ennenkin oli
