heti saaneet Päiväkummulle lähteä. "Sentähdenkö että tuo pieni tytöntynkä on teitä käskenyt?" kysyi äiti, "onko mokomatakaan ennen kuultu?" – "Niin, niin, odottakaapa vaan tulevaan sunnuntaihin," väitti Thorbjörn, "niin saammepa nähdä."
Tuo tuli. "Sinä kuulut olevan niin paha kerskaamaan, valehtelemaan ja kiroilemaan," sanoi Synnöve hänelle silloin, "ettet saa meille tulla, ennenkun sen olet jättänyt." – "Kuka sen on sanonut?" kysyi Thorbjörn kummastuneena. – "Äiti."
Ingrid odotti kärsimättömänä kirkkoväen kotiintuloa, ja Thorbjörn kertoi hänelle ja äidille, miten oli käynyt. "Siinä sen nyt näet!" sanoi äiti. Ei Ingrid mitään sanonut. Mutta siitä hetkestä piti sekä hän että äiti varalta, milloin poika vaan manasi tahi kerskaili. Kerran Ingrid ja hän joutuivat riitaan siitä, josko "Koira vieköön!" on pidettävä manauksena tahi ei. Ingrid joutui tappiolle, ja sitten käytti Thorbjörn "Koira vieköön" kaiken päivää. Mutta illalla kuuli tämän isä. "Niin, se sinun vieköön," sanoi hän ja kämähytti poikaa niin, että tämä kellahti kumoon. Thorbjörn häpesi enin Ingridiä, mutta tämä hetkisen kuluttua meni hänen luokseen ja hyväili häntä.
Kun noin pari kuukautta oli kulunut, saivat molemmat lähteä Päiväkummulle. Synnöve oli sitten heidän luonaan, he taas siellä, ja niin vuorotellen kaiken kasvinaikansa. Thorbjörn ja Synnöve kilpailivat lukemisessa; he kävivät samaa koulua, ja poika kävi viimein ahkerammaksi, niin ahkeraksi, että pappi opetti häntä vielä erikseenkin. Mutta Ingrid'iltä kävi hitaammin, ja häntä auttoivat molemmat toiset. Hän ja Synnöve kävivät niin eroamattomiksi, että ihmiset sanoivat heitä "Riekoiksi," koska he aina oleskelivat yhdessä ja molemmat olivat aivan vaalean-vereviä.
Tapahtui, parasta päätä kun kaikki oli hyvin, että Synnöve suuttui Thorbjörn'iin siitä, että hän rajuudessaan oli matkaansaattanut harmia toisinaan siellä, toisinaan täällä. Ingrid rupesi silloin aina välittäjäksi, ja heistä tuli jälleen hyvät ystävät, miten ennenkin. Mutta kun Synnöven äiti sai jonkun tappelun tietoonsa, niin ei Thorbjörn sillä viikolla Päiväkummulle tullut, ja tuskinpa vaan seuraavanakaan. Sæmund'ille ei kenkään rohjennut sellaista kertoa; hän käy niin kova-kouraisesti poikaan, sanoi hänen vaimonsa ja velvoitti kaikkia vait'oloon.
Kukin heistä kasvoi kauniiksi ja hyvännäköiseksi. Synnöve'stä tuli pitkä ja hoikka, kiharansa olivat keltaiset, katsantonsa vapaa sekä silmänsä tyynen siniset. Puhuessansa hän hymyili, ja ihmiset sanoivat jo aikaseen, että siunaukseksi sen lapsen tielle joutuminen oli. Ingrid oli pienempi, mutta vireämpi, hänen hiuksensa olivat vielä valkeammat, kasvonsa hyvin pienet, pulleat ja pyöreät. Thorbjörn kävi keskikokoiseksi, mutta erinomaisen sorea-vartiseksi, tummat olivat hänen hiuksensa, tummansiniset silmänsä, kasvonsa piirteet pontevat ja jäsenensä vahvat. Vihoissaan hän mielellään kerskaili, että hän taisi lukea ja kirjoittaa yhtähyvin kuin koulumestari, eikä muutoin pelännyt yhtäkään miestä laaksossa – paitsi isäänsä, arveli hän itsekseen, mutta sitä hän ei muitten kuullen sanonut.
Thorbjörn tahtoi aikaisin valmistettaa Herran ehtoolliselle, mutta siitä ei mitään tullut. "Niin kanan kun et ole ripillä käynyt, olet poikanulikka vaan, ja minä voin sinua paremmin hallita!" sanoi isä. Niinpä sattui, että hän, Synnöve ja Ingrid yhtä aikaa kävivät rippikoulua. Synnöve oli myöskin odottanut kauan; hän oli viidentoista vuotinen, ja kuudennellatoistakin. "Ei milloinkaan kylliksi taida, kun tulee kasteen-liittonsa uudistaa," oli äiti sanonut, ja isä, Guttorm Päiväkumpu, oli sen myöntänyt. Eipä siis ihme, että pari kosijaa ilmoittiihe, toinen parempain ihmisten poikia, toinen eräs rikas naapuri. "Tuopa nyt hullua! Ei tyttö vielä ole edes ripillä käynyt!" – "Sitten kaiketi täytynee hänet päästää Herran ehtoolliselle," sanoi isä. Mutta tästä ei Synnöve mitään tiennyt.
Pappilassa pastorin perheen naiset pitivät Synnöve'stä niin paljon, että käskivät hänen sisään, jotta saisivat puhella hänen kanssaan. Ingrid ja Thorbjörn seisoivat ulkona muiden kanssa; ja kun eräs poika sanoi hänelle: "Niinpä et päässytkään sinä mukaan, – he varmaan vievät Synnöven sinulta!" niin tämän sai poika maksaa sinisellä silmällä. Siitä hetkestä ottivat pojat tavakseen puhua Synnöveä hänelle ja kohta huomasivatkin, ett'ei mikään saattanut häntä niin raivoihin. Metsässä pappilan läheisyydessä viimein välipuheen mukaan käytiin tuimaan tappeluun, jonka syynä oli yllämainitun tapainen asia; siinä Thorbjörn kohta oli yksinään suurta joukkoa vastaan. Tytöt olivat edeltäpäin lähteneet tiehensä, niin ett'ei ollut ketään, joka olisi mennyt väliin, ja sentähden kiihtyi tappelu yhä tuimemmaksi. Tappiolle ei Thorbjörn tahtonut joutua, yhä useammat ryntäsivät hänen päällensä, ja nyt puolusti hän itseänsä, millä vaan parahiten taisi, josta syystä siinä jaeltiinkin iskuja, mitkä sittemmin kyllä kertoilivat, mitä siellä oli tapahtunut. Aiheesen käytiin samassa, ja siitä nousi kova huhu paikkakunnassa.
Seuraavana sunnuntaina ei Thorbjörn'iä haluttanut lähteä kirkkoon; ensikerran, kun heidän piti lähteä papin luo, rupesi hän sairaaksi. Ingrid läksi sentähden yksin. Thorbjörn kysyi tytön kotiin tullessa, mitä Synnöve oli sanonut. "Ei mitään."
Kun hän sitte taas lähti mukaan, hänen mielestänsä kaikki ihmiset katselivat häntä, ja rippilapset nauraa kikertivät. Mutta Synnöve tuli muita myöhempään ja oli sinä päivänä paljon sisällä pappilassa. Hän pelkäsi papilta nuhteita, mutta havaitsi pian, että seudussa ainoat, jotka eivät tappeluksesta mitään tietäneet, olivat hänen oma isänsä ja pastori. Tuo nyt vielä kävi päinsä; mutta miten hän taas pääsisi puheen alkuun Synnöven kanssa; sitä hän ei saanut selville; sillä nyt ensi kerran ei hän mielellään tahtonut pyytää Ingrid'iä välittäjäksi. Luetoksen loputtua oli Synnöve jälleen pastorin perheessä. Thorbjörn odotti niin kauan kun vielä joitakuita toisiakin oli kartanolla, mutta viimein täytyi hänen kuitenkin lähteä. Ingrid oli ensimmäisiä, jotka lähtivät.
Seuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen kaikkia muita ja lähti puutarhaan pastorin tyttären ja erään nuoren herran kanssa. Neiti kaivoi ylös kukkia ja antoi Synnöve'lle, herra auttoi, ja Thorbjörn seisoi ulkopuolella muiden kanssa ja katseli päältä. He selittivät kylläksi ääneensä, jotta kaikki sen kuulivat, miten kukat olivat istutettavat; ja Synnöve lupasi sen itse toimittaa, jotta se tulisi tehdyksi ihan heidän selityksensä mukaan. "Et sinä voi sitä yksinäsi tehdä," sanoi tuo ylhäinen herra, ja tuon pani Thorbjörn mieleensä. – Synnöven tultua muiden luo, osoittivat he hänelle vielä tavallisen suurempaa kohteliaisuutta. Mutta Synnöve meni Ingrid'in luo, tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä kanssaan äyräälle. Sinne he istuivat; sillä pitkään aikaan he eivät olleet oikeen keskenään haastelleet. Thorbjörn jäi muiden parveen ja tarkasti Synnöven kalliita ulkomaalaisia kukkia.
Sinä päivänä lähti Synnöve yhtenä muiden kanssa. "Ehkä minä kannan nuo kukat sinulle," virkkoi Thorbjörn. "Senpä mielelläsi saat tehdä," vastasi tyttö ystävällisesti, mutta toiseen katsahtamatta, otti Ingrid'iä kädestä ja kävi edeltä. Päiväkummulla seisahtui hän ja lausui Ingrid'ille jäähyväiset. "Minä kyllä jaksan kantaa kukat jäljellä olevan matkasen," sanoi hän tarttuen vasuun, jonka Thorbjörn oli laskenut kädestään. Kaiken tietä oli hän tuumiskellut tarjoutua istuttamaan kukkasia, mutta nyt ei hän saanut sitä tehneeksi; sillä tyttö niin kiiruisasti kääntyi heistä. Mutta jäljestäpäin hän taasen tuumiskeli, että hänen kumminkin olisi pitänyt auttaa tyttöä kukkain panemisessa. "Mitä te keskenänne haastelitte?" kysyi hän Ingrid'iltä. – "Ei mitään."
Kun muut parhaaksi olivat päässeet levolle, puki Thorbjörn hiljaa päällensä jälleen ja lähti ulos. Ilta oli kaunis, lämmin ja tyyni, taivaan kantta ohuena verhona peittivät harmaan-siniset hattarat, sieltä täältä halki revittynä, jotta näytti siltä kuin joku samealta laelta olisi katsellut alas. Ei ketään näkynyt kartanolla eikä etäämmälläkään, mutta kaikkialla ruohikossa heinäsirkat sirisivät, ruisrääkkä rääkyi oikealta, toinen vastasi vasemmalta,
