Pavlovich
Avioliittoja. Kokoelma aviotarinoita
SADESÄÄLLÄ
Suuret sadepisarat rapisivat hämäriin ikkunoihin. Oli tuollainenhuvila-asukkaan inhoama sadesää, joka kerran alettuaan jatkuutavallisesti kauan, viikkomääriä, kunnes viluinen kesävieras on siihentottunut ja joutunut täydellisen haluttomuuden valtaan. Ilma oli kolea, kosteus läpitunkevaa, vastenmielistä. Asianajaja Kvashinin anoppi sekävaimo, Nadeshda Filippovna, yllään hartiahuivit ja sadetakit, istuivatruokasalissa ison pöydän ääressä. Anopin kasvoista saattoi lukea, ettähän, Jumalan kiitos, oli hyvin ruokittu ja puettu, terve, oli saanutainoan tyttärensä vaimoksi kelpo miehelle ja saattoi nyt hyvälläomallatunnolla panna pasianssia. Hänen tyttärensä, keskikokoinen, vaaleaverinen, kaksikymmenvuotias nainen, jolla oli lempeät,vähäveriset kasvot, luki kirjaa nojaten kyynäspäillään pöytään; muttahänen katseestaan päättäen ei hän kuitenkaan lukenut, vaan ajatteliomiaan, joita ei seisonut kirjassa. Molemmat olivat vaiti. Kuului, kuinka ulkona satoi, ja palvelijatar keittiössä haukotteli pitkään.
Kvashin itse ei ollut kotona. Sateisina päivinä hän ei matkustanutmaalle huvilaansa, vaan jäi kaupunkiin, sillä kostea ilma maallavaikutti pahasti hänen keuhkokatarriinsa ja esti tekemästä työtä. Hänenmielipiteensä oli, että harmaa taivas ja ikkunaruutuja pitkin valuvatsadepisarat vievät työhalun ja tuovat alakuloisuuden. Muttakaupungissa, jossa on enemmän tämän maailman mukavuuksia, sielläsadeilmoja tuskin huomaakaan.
Pantuaan kaksi pasianssia anoppi sekotti kortteja ja katsoityttäreensä.
– Minä koetin, onko huomenna kaunis ilma ja tuleeko meidän Aleksei
Stepanitshimme, sanoi hän. Jo viidettä päivää hän on poissa… Kylläpäs
Jumala antoikin ilman…
Nadeshda Filippovna katsoi välinpitämättömästi äitiinsä, nousi ja alkoiastella nurkasta nurkkaan.
– Eilen ilmapuntari nousi, sanoi hän omissa ajatuksissaan, muttatänään, kuulemma, se on taas laskenut.
Anoppi asetteli kortteja kolmeen pitkään riviin ja huojutteli päätään.
– Onko sinun ikävä? kysyi hän luoden silmäyksen tyttäreensä.
– Tietysti!
– Ymmärtäähän sen. Ja miksi ei olisi? Viiteen päivään et ole nähnythäntä. Ennen, toukokuussa, kaikkein korkeintaan kaksi tai kolme päivää,mutta nyt – onkos se laitaa? viisi päivää!.. Minä en ole hänenvaimonsa, ja kuitenkin ikävöin häntä. Eilen, kun sanottiin ilmapuntarinnousseen, minä käskin tappaa kananpoikia ja perata ruutanoita hänelle,Aleksei Stepanitshille. Niistä hän pitää. Sinun isävainajasi ei voinutsietää kaloja, mutta hän pitää niistä. Halukkaasti hän niitä aina syö.
– Minun käy niin sääli häntä, sanoi tytär. Meidän on ikävä, muttaonhan hänen vielä ikävämpi siellä, äiti.
– Mitä vielä! Päiväkaudet hän on oikeudenistunnoissa ja yöllä kuintarhapöllö yksinään tyhjässä huoneistossaan.
– Ja mikä kauheinta, äiti, hän on siellä ypö yksinään, ilmanpalvelijatarta; kukaan ei laita hänelle samovaaria eikä tuo vettä.Miksi emme hanki hänelle palvelijatarta kesäkuukausiksi? Ja miksiollenkaan olemme täällä maalla, jollei hänkään tahdo olla? Minä olensanonut hänelle: "Jollet tahdo, niin ei tarvitse". "Sinun terveytesitähden", vastasi hän. Ja minkälainen on minun terveyteni sitten?Tuleehan jo sairaaksi siitäkin, kun tietää, että hänen täytyy minuntähteni niin paljon kärsiä.
Katsoen äitinsä olkapään yli tytär huomasi virheen pasianssissa, kumartui pöydän yli ja alkoi korjata. Seurasi vaitiolo. Molemmatkatsoivat kortteihin ja kuvittelivat mielessään, kuinka heidän AlekseiStepanitshinsa ypö yksinään kököttää siellä kaupungissa, synkässä,autiossa työhuoneessaan ja tekee työtä, vaikka onkin nälissään javäsynyt ja ikävöi perhettään…
– Mutta tiedätkö mitä, äiti? virkkoi Nadeshda Filippovna yht'äkkiä, jahänen silmänsä alkoivat loistaa. Jos huomenna on samanlainen ilma, niinminä matkustan aamujunassa hänen luokseen kaupunkiin! Saanhan tokitietää, kuinka hän jaksaa, nähdä hänet, juottaa hänelle teetä.
Ja molemmat alkoivat ihmetellä, ettei tämä yksinkertainen, helpostitoteutettavissa oleva ajatus ollut ennen heidän mieleensä juolahtanut.Kaupunkiin on vain puolen tunnin junamatka, ja sitten asemaltakaksikymmentä minuuttia ajurilla. He juttelivat vielä jonkin aikaa jamenivät sitten tyytyväisinä levolle, yhdessä samaan huoneeseen.
– Ohhoh-hoh-hoo… Herra armahda meitä syntisiä! huokasi anoppi, kunsalin kello löi kaksi yöllä. Ei nukuta!
– Etkö nuku, äiti? kysyi tytär kuiskaten. Minä yhä ajattelen sitä
Alekseita. Kunpa hän ei vain pilaisi terveyttään siellä kaupungissa.
Jumala ties, missä hän syö, ravintoloissa ja muissa sellaisissa paikoissa, jos niissäkään.
– Sitä minä itsekin ajattelin, huokasi anoppi. Taivas häntäsuojelkoon. Ja tuota sadetta, tuota sadetta!
Aamulla ei sade enää rapistellut ikkunaruutuja, mutta taivas oli harmaakuten edellisenäkin päivänä. Puut seisoivat surullisina, ja kun tuulivähänkin hengähti, rapisi niistä vesipisaroita. Jalkineiden jäljetsavisilla poluilla, ojat ja rattaanraiteet olivat täynnä vettä.Nadeshda Filippovna päätti lähteä kaupunkiin.
– Vie terveisiä hänelle, sanoi äiti kääriessään tytärtäänhartialiinaan. Sano, ettei hän niin tavattoman ahkerasti niissäoikeudenistunnoissa… Täytyyhän joskus vähäsen levähtääkin…Peittäköön ulos mennessään visusti kaulansa, kun ilmakin on näin huono.Voisithan ottaa hänelle kananpojan mukaasi; onhan kotoinen, vaikkakylmäkin paisti aina parempaa kuin ravintolaruoka.
Tytär matkusti luvattuaan palata iltajunassa tai seuraavana aamuna.
Mutta hän palasikin paljoa aikaisemmin, jo ennen päivällistä, kun hänenäitinsä istui makuuhuoneen arkulla ja tuumaili torkkuen, mitä hänpaistaisi vävylleen illaksi.
Kalpeana ja kiihoittuneena astui tytär hänen luokseen huoneeseen jasanaakaan sanomatta, ottamatta edes hattua päästään heittäytyivuoteelle ja painoi päänsä patjaan.
– Mikä sinun on? ihmetteli hänen äitinsä. Miksi näin pian?.. Missä
Aleksei Stepanitsh on?
Nadeshda Filippovna nosti päänsä ja katsoi kuivin, rukoilevin silminäitiinsä.
– Hän pettää meitä, äiti! huudahti hän.
– Herra varjele, mitä sinä puhut? pelästyi äiti, niin että tanu putosihänen päästään. Kuka meitä pettää? Herra armahda!
– Hän pettää meitä, äiti! toisti tytär, ja hänen leukansa alkoivapista.
– Mistä sinä sen tiedät? huusi anoppi käyden kalpeaksi.
– Meidän huoneistomme oli suljettu. Talonmies sanoi, ettei Aleksei olenäinä viitenä päivänä käynyt kertaakaan kotona. Hän ei siis asu kotona!Ei asu kotona! Ei kotona!..
Ja hän alkoi viittilöidä käsillään ja itki äänekkäästi, höpisten vain:
– Ei kotona! Ei kotona!
Hän sai hysteerisen kohtauksen.
– Mitä tämä merkitsee? mutisi anoppi kauhuissaan. Toissa päivänä hänkirjoitti, ettei käy ulkona. Missä hän sitten on yötä? Kaikkien pyhiennimessä!
Nadeshda
