on sekä luonnollista ettäasianmukaista. Jos kaikki ihmiset sopisivat keskenään ja muuttuisivatyhtäkkiä vilpittömiksi, sittenkin menisi heiltä kaikki päin hiiteen.
Sofia Petrovnaa ei haluttanut turvautua filosofiaan, mutta hän iloitsipuheenaiheen muutoksesta ja kysyi:
– Kuinka niin?
– Vilpittömiä ovat ainoastaan luonnonkansat ja eläimet. Jos kerransivistys pitää naisellista hyvettä mukavuutena, silloin ei vilpittömyysenää ole paikallaan…
Iljin kuopi vihaisesti kepillään maata. Sofia Petrovna kuunteli häntäymmärtämättä paljoakaan, mutta piti kuitenkin hänen puheestaan. Hänpiti ennen kaikkea siitä, että tuo lahjakas mies puhuin noin "viisaistaasioista" hänen, tavallisen naisen kanssa; sitten tuotti hänelle suurtatyydytystä se, että sai katsella miehen kalpeiden, vilkkaiden, muttayhä vieläkin suuttuneiden kasvojen ilmeitä. Niin, hän ei tosinymmärtänyt paljoakaan, mutta hänestä oli kuitenkin viehättävää tuonykyaikaisen ihmisen rohkeus, miten tämä liikoja harkitsemattaratkaisee suuria elinkysymyksiä ja tekee johtopäätöksiään.
Yhtäkkiä hän huomasi ihailevansa Iljiniä ja säikähti.
– Suokaa anteeksi, mutta en ymmärrä, riensi hän sanomaan, miksi tealoitte puhua vilpillisyydestä? Toistan vielä kerran pyyntöni: olkaahyvä, kunnon ystävä, jättäkää minut rauhaan! Pyydän vilpittömästi!
– Hyvä on, koetan vielä taistella!.. huokasi Iljin. Ahkeruus iloni…Mutta tokkohan minun taistelustani on mitään hyötyä. Joko sitten ammunluodin kallooni tai… alan juoda vimmatusti. Eihän minun missääntapauksessa hyvin käy! Kaikella on rajansa, taistelulla luontoa vastaanmyöskin. Sanokaa, kuinka voi taistella hulluutta vastaan? Jos te juotteviiniä, niin kuinka voitte voittaa kiihoittumisenne? Mitä voin tehdä,jos teidän kuvanne on kasvanut sieluuni ja hellittämättä, yöt ja päiväton silmieni edessä, niinkuin tuo honka tuossa? Niin, sanokaa minulle, mikä urotyö minun pitää suorittaa, jotta voisin vapautua tästäinhoittavasta, onnettomasta asemastani, jossa ajatukseni, toiveeni, uneni eivät kuulu minulle itselleni, vaan jollekin pahalle hengelle, joka on syöpynyt sieluuni? Minä rakastan teitä, rakastan siinä määrin, että olen joutunut rappiolle, heittänyt toimeni ja läheiset ystäväni, unohtanut Jumalani! Ikänä elämässäni en ole näin rakastanut!
Sofia Petrovna ei ollut osannut odottaa sellaista muutosta. Hänkallistihe Iljinistä poispäin ja katsoi säikähtyneenä tämän kasvoihin.Kyyneleet olivat nousseet miehen silmiin, huulet vapisivat, ja yli kokokasvojen oli levinnyt jonkinlainen nälkäinen, rukoileva ilme.
– Minä rakastan teitä! sopersi Iljin vieden silmänsä lähelle SofiaPetrovnan suuria, säikähtyneitä silmiä. Te olette niin ihana! Minäkärsin nytkin, mutta vannon, että istuisin vaikka koko ikäni näinkärsien ja katsoen teitä silmiin. Mutta… olkaa vaiti, minä pyydän!
Sofia Petrovna alkoi, ikäänkuin äkkiarvaamatta yllätettynä, hätäisestikeksiä sanoja, joilla hän voisi keskeyttää Iljinin. "Menen poistäältä!" päätti hän, mutta ei ennättänyt edes liikahtaa noustakseen, kun Iljin jo oli polvillaan hänen edessään… Hän syleili SofiaPetrovnan polvia, katsoi häntä kasvoihin ja puhui kiihkeästi, tulisesti, kauniisti. Säikähtynyt ja hiukan huumauksissa kun oli, eiSofia Petrovna kuullut hänen sanojaan; syystä tai toisesta nyt, juuritänä vaarallisena hetkenä, kun hänen polvensa suloisesti puristuivatyhteen ja koskettivat toisiaan kuin lämpimässä kylvyssä, hänjonkinlaisen salaisen, pahanilkisen vihan kannustamana etsitunteittensa päämäärää. Hän pahoitteli, että torjuvan hyveen sijaan olivoimattomuus, laiskuus ja tyhjyys vallannut hänet kokonaan kutenjuopuneen, jolle ei mikään ole mahdotonta. Hänen sielunsa syvyydessävain vahingonilo heikosti ärsytteli: "Miksi et lähde pois? Sen pitääsiis olla niin? Niinhän?"
Etsien mielestään järkevää ajatusta hän ei käsittänyt, miksi hän eivetänyt pois kättään, johon Iljin oli imeytynyt kiinni kuin juotikas,ja miksi hän hätäisesti katseli, niinkuin Iljinkin, milloin oikealle, milloin vasemmalle, näkisikö kukaan? Hongat ja pilvet seisoivatliikkumattomina ja katselivat ankarasti tätä vallattomuutta kuin vanhatsedät, jotka ovat rahasta sitoutuneet olemaan ilmaisematta sitähallitukselle. Vartiosotamies seisoi kuin pylväs rautatiepenkereellä janäytti katselevan penkkiin päin.
"Katsokoon!" ajatteli Sofia Petrovna.
– Mutta… mutta kuulkaahan toki! virkkoi hän vihdoin epätoivoisellaäänellä. Mitä tästä tulee? Mitä sitten seuraa?
– En tiedä, en tiedä… kuiskasi Iljin huitaisten kädellään ikävillekysymyksille.
Kuului voimakas, vihlova veturin vihellys. Tämä sivullinen, kylmä äänijokapäiväisestä elämästä sai Sofia Petrovnan vavahtelemaan.
– Minulla ei ole aikaa… täytyy mennä! sanoi hän nousten nopeastiseisomaan. Andrei tulee junassa… Hänen täytyy saada päivällistä!
Sofia Petrovna käänsi hehkuvat kasvonsa rautatiepenkereelle päin. Ensinilmestyi näkyviin veturi; sen perässä vaunuja. Mutta se ei ollutkaanmatkustajajuna, kuten Sofia Petrovna oli luullut, vaan tavarajuna.Pitkänä jonona toinen toisensa jäljessä, kuten päivät ihmiselämässä,liikkuivat vaunut valkeata, kirkon muodostamaa taustaa vasten. Näyttisiltä kuin ei niistä loppua tulisikaan.
Mutta nyt vihdoinkin juna loppui, ja viimeinen vaunu lyhtyineen katosimetsän vihreyteen. Sofia Petrovna kääntyi äkkiä ympäri ja lähtinopeasti takaisin metsäpolkua edes katsahtamatta Iljiniin. Hän oli jooma herransa. Häpeän puna poskillaan ja häveten ei Iljinin, vaan omaaheikkouttaan, jonka vaikutuksesta hän, siveellinen ja puhdas nainen, oli sallinut vieraan miehen syleillä polviaan, hän ajatteli nyt vain, kuinka pääsisi mitä pikimmin kotiin perheensä keskuuteen. Asianajajasaattoi töin tuskin seurata häntä. Kääntyessään metsäpolulta kapealletielle Sofia Petrovna katsahti tähän niin hätäisesti, että näki vainhiekkaa hänen polvissaan, ja viittasi häntä jäämään.
Juostuaan kotiin Sofia Petrovna seisoi viitisen minuuttia huoneessaankatsellen milloin ikkunaan, milloin kirjoituspöytäänsä…
– Ilkiö! soimasi hän itseään. Ilkiö! Kiusaksi itselleen hänyksityiskohtaisesti, mitään unohtamatta muisteli, että hän näinäpäivinä oli ollut Iljinin hakkailua vastaan, mutta että mieli olitehnyt lähteä selityksille Iljinin kanssa; eikä siinä kaikki. Kun tämäoli ollut polvillaan hänen edessään, oli Sofia Petrovna tuntenuttavatonta nautintoa. Hän muisteli kaikkea säälimättä itseään ja nyt,häpeästä pakahtumaisillaan, hän olisi mielellään lyönyt itseäänkorville.
"Andrei parka!" ajatteli hän koettaen samalla olla mahdollisimmanhellä. "Varja, tytärparkani, ei tiedä, millainen hänen äitinsä on!Suokaa minulle anteeksi, rakkaani! Minä rakastan teitä kovasti…kovasti!"
Ja tahtoen osoittaa itselleen, että hän vielä oli hyvä vaimo ja äiti, ettei turmelus vielä ollut kajonnut hänen "perusteisiinsa", joista hänoli puhunut Iljinille, Sofia Petrovna juoksi keittiöön ja alkoi morkatapalvelijatarta, kun ei tämä ollut kattanut pöytää Andreille. Hän koettikuvitella mielessään miehensä uupunutta ja nälkäistä hahmoa, säälihäntä ääneen ja kattoi pöydän omakätisesti, mitä ei ollut koskaan ennentehnyt. Sitten hän löysi tyttärensä Varjan, sulki hänet syliinsä jasuuteli tulisesti. Tyttö tuntui hänestä niin painavalta ja kylmältä,mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä itselleen, vaan alkoi selitelläVarjalle, kuinka hyvä ja rehellinen hänen isänsä on.
Mutta kun Andrei pian sen jälkeen saapui, hän tuskin tervehti miestään.Kiihdytettyjen tunteitten tulva oli mennyt menojaan vain ärsytettyäänja suututettuaan häntä valheillansa. Sofia Petrovna istui ikkunassakärsien ja
