on nyt sinun isäntäsi.
Shilin oli vaiti.
Abdul Murat alkoi puhua, osoitteli Shiliniä, nauroi ja hoki:
"Karashoo urusi".
Tulkki lausui:
– Hän käskee sinua kirjoittamaan kotiisi, että lähettäisivät sinusta lunnaita. Kun rahat tulevat, niin hän päästää sinut vapaaksi.
Shilin mietti hetkisen ja kysyi:
– Paljonko hän tahtoo lunnaiksi?
Tatarilaiset alkoivat taas keskustella. Sitten tulkki lausui:
– Kolmetuhatta rahaa.
– Ei, – sanoi Shilin, – sitä minä en voi maksaa.
Abdul hyppäsi pystyyn ja alkoi käsiään huitoen selitellä jotakin
Shilinille luullen tämän ymmärtävän. Tulkki käänsi:
– Paljonko sitten voit antaa?
Vähän mietittyään Shilin vastasi:
– Viisisataa ruplaa.
Tatarilaiset alkoivat puhua kiireesti yhteen ääneen. Abdul huusi jotakin punaparralle niin että sylki pärskyi suusta. Mutta punaparta vain siristeli silmiään ja maiskutti kieltään.
Viimein he vaikenivat ja tulkki sanoi:
– Isännälle ei riitä 500 ruplaa lunnaiksi. Hän on itse maksanut sinusta 200 ruplaa. Kasi Muhamed oli hänelle velkaa. Hän otti sinut velasta. Kolme tuhatta ruplaa, vähemmästä ei voi päästää. Jos et kirjoita, niin sinut pistetään kuoppaan ja piiskataan.
"Ohoo", ajatteli Shilin, "jos heitä rupeaa pelkäämään, niin se vain pahentaa asiaa". Hän hyppäsi pystyyn ja sanoi:
– Sano sinä tuolle koiralle, että jos hän rupeaa minua peloittelemaan, niin en anna kopekkaakaan enkä kirjoita. En ole pelännyt ennen enkä pelkää nytkään teitä, senkin koirat!
Tulkki käänsi nämä sanat. Kaikki alkoivat taas puhua hölöttää yht'aikaa.
He puhuivat pitkän aikaa. Viimein musta hyppäsi pystyyn ja astui
Shilinin luo.
– Urus, – sanoi hän, – dshigit, dshigit urus!
Dshigit merkitsee heidän kielessään: "aika poika".
Nauraen hän sanoi jotakin tulkille. Tämä lausui:
– Anna tuhat ruplaa!
Shilin ei antanut perään:
– Enempää kuin 500 ruplaa en anna. Jos tapatte, niin ette saa mitään.
Tatarilaiset keskustelivat ja lähettivät rengin jollekin asialle. He katselivat vuoroin Shiliniin, vuoroin oveen. Renki tuli takaisin ja hänen jälessään kulki paksu mies, paljain jaloin ja repaleisissa vaatteissa sekä jalkapuu jalassa.
Shiliniltä pääsi huudahdus – hän tunsi Kostylinin. Tämäkin oli siis vangittu. Heidät pantiin istumaan vieretysten. He alkoivat kertoa toisilleen vaiheitaan. Tatarilaiset katselivat heitä äänettöminä. Shilin kertoi, miten hänelle oli käynyt. Kostylin kertoi, että hänen hevosensa oli pysähtynyt, pyssy oli pettänyt ja tuo samainen Abdul oli saavuttanut ja vanginnut hänet.
Abdul hyppäsi taas ylös, osoitti Kostylinia ja puhui jotakin. Tulkki selitti, että heillä nyt on sama isäntä ja se heistä, joka antaa ensiksi lunnaat, pääsee ensimäiseksi vapauteen.
– Katsohan, – sanoo hän Shilinille, – sinä siinä yhä äkäilet, mutta toverisi on rauhallinen. Hän on kirjoittanut kirjeen kotiinsa ja sieltä lähetetään viisituhatta rahaa. Häntä syötetään senvuoksi hyvin eikä hänelle tehdä mitään pahaa.
Shilin lausui:
– Tehköön toverini niin kuin tahtoo. Kenties hän on rikas, mutta minä olen köyhä. Niinkuin sanoin, niin tapahtuukin. Tappakaa minut, jos tahdotte, ette siitä paljoa hyödy, mutta enempää kuin 500 ruplaa en kirjoita.
Syntyi äänettömyys. Viimein riensi Abdul arkun luo, otti esille kynän, paperiliuskan ja mustetta, työnsi ne Shilinin käteen, löi häntä olalle ja sanoi: "Kirjoita!" Hän tyytyi 500 ruplaan.
– Odotahan, – lausui Shilin tulkille, – sano hänelle, että hänen pitää antaa meille hyvää ruokaa sekä kunnolliset vaatteet ja jalkineet ja antaa meidän olla yhdessä, että olisi hauskempi, sekä ottaa pois jalkapuu.
Näin sanoessaan hän katsoi isäntään naurussa suin. Tämäkin nauroi, kuunteli tarkoin ja sanoi:
– Annan kaikkein parhaimman puvun: sekä viitan että saappaat, niin että kelpaa vaikka kosiomieheksi. Ruokin kuin ruhtinaita. Jos tahtovat olla yhdessä, niin asukoot vajassa. Mutta jalkapuuta ei voi ottaa pois, sillä silloin he pääsisivät karkuun. Yöksi vain heidät siitä vapautetaan.
Hän tuli Shilinin luo, taputti olalle ja hoki: "Hyvä sinulle, hyvä minulle!"
Shilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti osoitteen väärin, ett'ei kirje menisi perille. Itsekseen hän ajatteli: "Minä karkaan."
Shilin ja Kostylin vietiin vajaan. Heille tuotiin sinne olkia, kannullinen vettä, leipää, kaksi vanhaa tsherkessiläisviittaa ja rikkinäiset saappaat, jotka nähtävästi oli otettu tapetuilta sotamiehiltä. Yöksi heidät vapautettiin jalkapuusta ja pantiin vajaan lukon taakse.
III
Näin eli Shilin toverinsa kanssa kokonaisen kuukauden. Isännällä oli aina suu naurussa: "Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle, Abdul, on hyvä." Mutta huonoa ruokaa hän heille antoi, hirssijauhoista valmistettua happamatonta leipää, joka oli leivottu kakkaroiksi, tahi ainoastaan raakaa taikinaa.
Kostylin kirjoitti vielä toisenkin kirjeen kotiinsa, odotti rahojen tuloa ja kärsi ikävää. Päiväkaudet hän istui vajassa laskien päiviä, joiden kuluttua kirje voi saapua, tahi nukkui. Shilin taas tiesi, että hänen kirjeensä ei tule perille, mutta ei kirjoittanut toista kirjettä.
"Mistäpä äiti saisi niin paljon rahaa kuin minusta olisi maksettava", ajatteli hän. "Sillähän hän enimmäkseen on elänyt, mitä minä olen hänelle lähettänyt. Viidensadan ruplan hankkiminen syöksisi hänet kurjuuteen. Ehkäpä Jumalan avulla itsekin pääsen pälkähästä."
Alati hän katseli ja tutki, kuinka pääsisi pakoon. Hän kuljeksi vihellellen kylässä tahi istui ja näperteli jotakin, muovaili savesta nukkeja tahi punoi juurista koppia. Shilin oli näet sangen kätevä mies.
Kerran hän muovaili nuken, jolla oli nenä, kädet ja jalat sekä tatarilaismallinen paita yllä, ja pani sen katolle.
Tatarilaistytöt menivät vettä noutamaan. Isännän tytär Dina huomasi nuken ja kutsui tytöt sitä katsomaan. Kaikki laskivat vesiastiansa maahan ja pysähtyivät nauraen katselemaan. Shilin otti nuken alas ja tarjosi heille. Tyttöjä naurattaa, mutta ei kukaan uskalla ottaa. Shilin jätti nuken paikalle, poistui itse vajaan ja katseli, mitä tapahtuu.
Dina
