Sergeevich
Lemmentarina
Lemmentarina
Eräänä keväänä Boris Andrejitsh Vjasovnin, noin kahdenkymmenen kuuden vuoden ikäinen nuorimies saapui perintötilalleen, joka sijaitsi eräässä Keski-Venäjän kuvernementissä. Hän oli vastikään saanut virkaloman – "kotiasioita järjestääkseen" – ja aikoi ryhtyä kotitalossaan isännöimään. Onnellinen ajatus tietysti! Mutta Boris Andrejitshistä se tuntui vastenmieliseltä. Hänen tulonsa vähenivät vuosi vuodelta, velkoja karttui yhä enemmän: hän tuli vakuutetuksi siitä, että oli mahdoton jatkaa palvelusta, elää pääkaupungissa, – sanalla sanoen elää niin, kuin oli elänyt tähän asti ja päätti karvaalla mielellä pyhittää muutamia vuosia "kotoisten asioiden" korjaamiseen. Ja siksi juuri hän nyt ilmestyi tähän maalaiseen kotiperukkaan.
Hän huomasi, että maatilalla vallitsi epäjärjestys, puutarha oli hoitamaton ja rakennus melkein pilalle rappeutunut; hän pestasi uuden voudin vanhan sijalle, vähensi palvelijoiden palkat; antoi siistiä itseään varten pari kolme huonetta, korjautti rikkinäisen katon kuin uudeksi; muuten, hän ei ryhtynyt mihinkään päättömyyksiin eikä ruvennut suurempiin uudistuksiin, saatuaan itselleen selväksi sen yksinkertaisen ajatuksen, että ensin tulee tietää mitä haluaa uudistaa… Niin, hän tahtoi perehtyä talonhoitoon, ja alkoi, kuten sanotaan, tunkeutua asiain ytimeen. Täytyy tunnustaa, että hän pääsi asioiden perille ilman melua ja hätiköimättä. Mutta tottumattomana maalaiselämään tunsi hän olonsa varsin ikäväksi, ja usein oli vaikea tietää, miten saisi pitkän, yksitoikkoisen päivän loppuun kulumaan. Naapureita oli tosin aivan tarpeeksi, mutta hän ei ollut heidän kanssaan tuttu, – ei siksi, että hän olisi heitä vierastanut, vaan sentähden ettei ollut joutunut heidän kanssaan tekemisiin. Mutta kerran, syksyllä hän sattui tutustumaan erääseen läheisimmistä naapureistaan. Tämän nimi oli Pietari Vasiljevitsh Krupitsyn. Hän oli joskus palvellut ratsuväessä ja saanut virkaeron luutnanttina. Hänen alustalaistensa ja Vjasovnilaisten kesken oli jo ammoin vallinnut riita kahden ja puolen hehtaarin heinämaasta. Oli toisin ajoin oltu käsikähmässäkin saman asian tähden; heinäruo'ot siirtyivät salaperäisellä tavalla paikasta toiseen; syntyi kaikenlaisia ikävyyksiä, ja aivan varmaan, tätä riitaa olisi vielä jatkunut ties kuinka monta vuotta, ellei Krupitsyn olisi tullut tuntemaan Boris Andrejitshin rauhallisen luonteen ja kiiruhtanut hänen luokseen asiaa mieskohtaisesti selvittämään. Tällä selvittelyllä oli sangen miellyttävät seuraukset: ensiksikin, koko jupakka lakkasi heti ja vielä ainaiseksi tilallisten molemminpuoliseksi mielihyväksi; ja toiseksi, he itse mieltyivät toisiinsa, alkoivat usein tavata ja talveen päästessä jo oli heidän välilleen sukeutunut ystävyyssuhde, joka teki heidät melkein eroittamattomiksi.
Ja, kuitenkin heissä oli jotenkin vähän yhtäläisyyttä. Vjasovnin ei tosin itse ollut rikas, mutta rikkaiden vanhempien lapsi, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, opiskellut yliopistossa, tunsi useita kieliä, mielellään tutkiskeli kirjallisuutta, ja yleensä häntä saattoi pitää valistuneena miehenä. Krupitsyn, sitä vastoin, puhui vaivaisesti katkonaista ranskaa, ei ottanut kirjoja käteensä, ell'ei siihen ollut suorastaan pakkoa, ja kuului mieluummin valistumattomiin ihmisiin. Ulkonäönkään puolesta eivät ystävykset juuri ollenkaan olleet yhtäläisiä: Vjasovnin oli jotenkin pitkä, laiha, valkoverinen ja muistutti englantilaista, esiintyi aina mitä puhtaimmassa asussa, erittäinkin mitä käsiin tulee, pukeutui siististi ja käytti kauniita kravatteja… pääkaupunkilaisen tavan mukaan! Krupitsyn, sitä vastoin, oli lyhyenläntä, harteva, tumma, mustatukkainen, kulki kesät talvet samassa pronssinvärisessä palttoossa, jonka taskut olivat auki venähtäneet. "Minä pidän tästä palttoon väristä siksi, että siinä eivät tahrat tunnu" – sanoi Pietari Vasiljevitsh. Siinä eivät tosiaan tahrat näkyneet, sillä se oli kokonaan yhtenä tahrana. Krupitsyn oli kova syömäri, ja mielellään puhui siitä, kuinka miellyttävää on syödä ja mitä merkitsee hyvä ruuanmaitti. Hän söi kaikkea, mitä hänen eteensä kannettiin. Jos hänelle tuotiin kaalikeittoa ja puuroa – niin hän särpi hyvällä maulla keiton ja syödä hötkäsi sitte sen jälkeen puuron; kun hänelle tarjottiin ohutta saksansoppaa – oli hän heti valmis käymään sen ääreen, ja jos tuotiin puuroa, mätti hän sitä aivan yhtä mielellään lautaselleen, – niinkuin ei mitään. – Kaljaa hän rakasti "kuin omaa isäänsä", kuten hänen oli tapana sanoa, mutta ranskalaisia viinejä, erittäinkin punaisia, hän ei suvainnut ja sanoi niitä "hapanhutkuksi". Yleensä Krupitsynille inho oli vieras tunne, jota vastoin Vjasovnin vaihtoi kahdesti päivässä nenäliinaa. Sanalla sanoen, nämä ystävät eivät ensinkään olleet toistensa tapaisia. Ainoastaan yhdessä suhteessa he olivat samanlaisia: molemmat olivat hyvänluontoisia, vaatimattomia, koruttomia kuin lapset. Krupitsyn oli sellaisena syntynyt, mutta Vjasovnin oli sellaiseksi kehittynyt. Ja vieläkin heissä oli yhteistä se, ettei kumpikaan pitänyt erityisesti mistään, toinen enempää kuin toinenkaan, s.o. he eivät tunteneet kiihkoa eikä mieltymystä sanottavasti mihinkään. Krupitsyn oli kuutta tai kahdeksaa vuotta vanhempi Vjasovninia.
Heidän päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti.
Aamusin, ei kuitenkaan liian varhain, noin kello kymmenen tienoissa, Boris Andrejitsh tavallisesti istui akkunan ääressä punaisessa napittamattomassa aamuviitassa, jonka alta näkyi lumivalkoinen paita, kammattuna, peseytyneenä, kirja ja teekuppi kädessä; silloin astui Pietari Vasiljevitsh huoneeseen kasvoillaan huoleton ilme. Hänen kylänsä oli puolisen virstaa Vjasovnasta (se oli näet Boris Andrejitshin tilan nimi). Näillä käynneillään Pietari Vasiljevitsh hyvin usein jäi yöksi Boris Andrejitshin luo. "No mutta, terve! – sanoivat he tavallisesti yhteen ääneen. – Kuinka olette jaksaneet?" Ja samassa Fedjushka, (viidentoistaikäinen poika, kasakaksi puettuna, hiukset pystyssä kuin suokukolla keväällä) toi Pietari Vasiljevitshille hänen buhariverkaisen aamuviittansa, ja Pietari Vasiljevitsh rykäisi kuin alkajaisiksi, kietoi ylleen viitan ja ryhtyi teehen ja tupakkaan. Ja sitten sitä alettiin keskustella – keskustella verkkaan, pysähtyen ja haukotellen: puhuttiin ilmoista, eilispäivästä, peltotöistä ja viljan hinnoista; juteltiinpa läheisistä tilanomistajista ja omistajattaristakin. Ensi päivinä tutustuttuaan Boris Andrejitshiin, Pietari Vasiljitsh piti velvollisuutenaan ja jopa häntä huvittikin kysellä naapuriltaan yhtä toista pääkaupungin elämästä, tieteestä ja sivistyksestä yleensä – yleensä henkevistä asioista; Boris Andrejitshin vastaukset viehättivät, usein hämmästyttivät häntä ja herättivät hänessä mielenkiintoa, mutta samalla ne vaikuttivat hänessä jonkunlaista väsymystä, niin että pian kaikki sellaiset kysymykset harvenivat ja loppuivat tyyten; eikä Boris Andrejitshkaan sanottavasti halunnut niitä henkiin herättää. Sattui jälkeenpäin – mutta harvoin – että Pietari Vasiljitsh yht'äkkiä kysäsee Boris Andrejitshilta, esimerkiksi mitä se sähkö oikeastaan on, ja kuultuaan Boris Andrejitshin ei varsin ymmärrettävän selityksen asiasta vaikenee ja sanoo: "ompa se koko ihmeellistä", eikä sitten pitkään aikaan utele mitään oppineita asioita. Enimmäkseen heidän keskustelunsa olivat tämäntapaisia. Pietari Vasiljitsh, esimerkiksi, vetäen savua piipustaan ja puhaltaissaan sitä sieramiensa läpi kysyy:
– Mikä tuo uusi neitonen on, jonka äsken näin takaportailla, Boris Andrejitsh.
Boris Andrejitsh vuorostaan panee sikaarin suuhunsa, pöllähyttää siitä savua kerran kaksi ja särpäistyään kylmää teetä, sanoo:
– Mikä uusi neitonen?
Pietari Vasiljevitsh nojautuu hieman sivulle ja katsellessaan akkunasta pihamaalle, missä koira purasi avojalkaista poikaa pohkeeseen, vastaa:
– Se vaaleaverinen… ei ollenkaan hullummannäköinen.
– Ahaa! – huudahtaa, hiukan arveltuaan, Boris Andrejitsh: – se on minun uusi pesijättäreni.
– Mistä hän on? – kysyi edelleen Pietari Vasiljitsh, melkein ihmeissään.
– Moskovasta. Opissa on ollut. Ja molemmat vaikenevat.
– Montako teillä on kaikkiaan pesijöitä, Boris Andrejitsh? – kysyy taaskin Pietari Vasiljitsh, katsellen tarkkaavasti tupakan hehkuvaa tuhkaa piipussa.
– Kolme, – vastaa Boris Andrejitsh.
– Kolme! Minulla on vaan yksi. Yhdelläkään ei ole juuri
