totisesti: hän söi niin hilpeästi ja sellaisella terveellä mielihalulla, että saksalainenkin katsellessaan sellaista olisi tuntenut vilpitöntä riemua: niin mainiosti hän osasi syödä! Boris Andrejitsh söi paljon vähemmin: hänelle riitti yksi kanankyljys tahi kaksi munaa öljyssä paistettuna sekä muuan englantilainen herkkuruoka erityisessä sitä varten tehdyssä patenttiastiassa, josta hän maksoi suuria rahoja ja salaa piti vastenmielisenä, vaikka vakuutti, ettei muka voinut ilman sitä tulla aterioidessa toimeen. Aamiaisen ja päivällisen välillä ystävykset, jos ilma oli hyvä, läksivät talontoimiin, tahi ainoastaan käyskentelivät ja katselivat nuorten hevosten juoksuharjoituksia. Toisinaan he joutuivat astellessaan Pietari Vasiljevitshin talolle saakka ja toisinaan poikkesivat hänen luokseen.
Tämä talo muistutti kaikessa pienuudessaan ja rappeutuneisuudessaan pikemmin yksinkertaista puuhökkeliä, kuin tilanomistajan asuntoa. Olkikatolla, johon varpuset ja naakat olivat penkoneet reikiä ja pesiään rakennelleet, rehoitti vehreä sammal; kahdesta hirsikerrasta, jotka aikoinaan olivat sileäksi veistettyinä paikalleen asetetut, oli toinen siirtynyt sijoiltaan taakse, toinen sivulle painuen maahan; sanalla sanoen, huono oli Pietari Vasiljevitshin asumus ulkoa ja huono sisältä. Mutta Pietari Vasiljevitsh ei surrut: naimattomana ja vaatimattomana miehenä hän ei etsinyt mukavuuksia, vaan tyytyi siihen, että omisti paikan, jossa saattoi tarpeen tullessa saada suojan sateen ja pakkasen ahdistaessa. Taloudesta huolehti emännöitsijä Makedonia, keski-ikäinen nainen, joka oli sangen mukava ja rehellinen, mutta jolla oli onnettomat kädet: ei mikään niissä menestynyt, astiat särkyivät, liinaiset repesivät, ruoka ei kiehunut eikä valmistunut. Pietari Vasiljevitsh kutsui häntä Kaligulaksi.
Pietari Vasiljitshilla oli synnynnäinen taipumus vierasvaraisuuteen, näki mielellään luonaan vieraita ja kestitsi heitä parhaansa mukaan, huolimatta varojen puutteesta. Tämä harrastus ja puuhaavaisuus oli ylimmillään, kun Boris Andrejitsh tuli käymään hänen luonaan; mutta huolimatta siitä, että Makedonia pani parhaansa, kiiteli kuin lintu ollen joka askeleella lentää kumoon suuressa innossaan, Pietari Vasiljevitshin kestitys oli varsin huonoa, rajoittuen palaseen kuivaa sampea viinaryypyn ohella, jolle hän antoi sen oikeutetun tunnustuksen, että se on erinomaista "vatsaa vastaan". Kävelyn jälkeen ystävykset palasivat Boris Andrejitshin kotiin ja söivät päivällistä kiirehtimättä. Nautittuaan sitä niinkuin ei aamiaista olisi samana päivänä ollut ensinkään, etsi Pietari Vasiljevitsh itselleen rauhallisen sopen, jossa nukkui pari kolme tuntia vain, jolla aikaa Boris Andrejitsh lueskeli rajantakaisia sanomalehtiä. Iltasella ystävät taas olivat yhdessä: sellaiseksi oli jo heidän veljeytensä muodostunut! Toisinajoin he istuivat kahden korttipöydän ääreen, ja sitten taas keskustelivat samaan tapaan kuin aamullakin. Tapahtuipa, että Pietari Vasiljevitsh otti seinältä kitaran ja alkoi laulaa jotenkin miellyttävällä äänellään romansseja. Pietari Vasiljevitsh rakasti suuresti musiikkia, vieläpä paljon enemmän kuin Boris Andrejitsh, joka ei saattanut haltioitumatta mainita Bethowenin nimeä ja yhä oli aikeissa tilata Moskovasta fortepianon. Surun tai alakuloisuuden hetkinä Pietari Vasiljevitsh tavallisesti otti kitaran ja lauloi romanssia, joka oli muisto hänen palvelusajastaan rykmentissä… Erittäin tunteellisesta mutta hieman kumeasti, kuin nenän kautta, äänsi hän seuraavat säkeet:
"Ruoka meill' ei ranskalaista,
Sotakokki keittää sen…
Mainiot ei soittajamme,
eikä laula kuulut maan…
Torvi soi; ja ratoksemme
Raportteja tuodaan vaan."
Boris Andrejitshin toisinaan veti laulujansa, mutta hänen äänensä oli epämiellyttävä ja epävarma. Kymmenen tienoissa illalla, mutta joskus aikasemminkin, ystävykset erosivat… seuraavana päivänä jälleen alkaakseen samaan tapaan.
Mutta kerran istuessaan, kuten tavallisesti viistoon vastapäätä Boris Andrejitshiä, Pietari Vasiljitsh katsoi häneen merkitsevästi ja virkkoi miettiväisesti:
– Yhtä minä ihmettelen, Boris Andrejitsh…
– No, mitä? – Kysyi tämä.
– Katsokaas, sitä vaan, että te olette nuori, viisas, sivistynyt, mikä kumma halu teillä on asua maalla.
Boris Andrejitsh katsoi kummastuneena naapuriinsa.
– Tiedättehän te, Pietari Vasiljitsh, – sanoi hän, vihdoin: että – elleivät minun asiani… Minun asiani pakoittavat minua siihen, Pietari Vasiljitsh.
– Asiat? teidän asianne eivät tietääkseni ole niinkään… Teidän varallisuudellanne saattaa elää. Lähtekää sotilasuralle. Ja vaiettuaan hetken, Pietari Vasiljitsh lisäsi:
– Teidän sijassanne minä menisin ulanirykmenttiin.
– Ulanirykmenttiin, miksi juuri sinne?
– Niin minusta tuntuu, että te parhaiten sopisitte ulaniksi.
– Mutta olettehan te itse palvelleet husaarina?
– Minäkö? Tietysti husaarina, – puhui Pietari Vasiljitsh vilkkaasti: – mutta millaisessa rykmentissä! – Sellaista rykmenttiä et löydä koko maailmasta toista! Se oli kultainen rykmentti! Päälliköt ja toverit – mitä väkeä olivatkaan! Mutta teidän… En tiedä miksi… teidän pitäisi minun mielestäni ulanirykmenttiin. Te olette vaalea, vartalo on teillä hoikka: kaikki se on kuin asiaankuuluvaa:
– Mutta sallikaa, Pietari Vasiljitsh, te unohdatte, että sotilaslain mukaan minun pitäisi alkaa junkkarista saakka. Minun ikäiselleni miehelle se olisi vähän liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi se nähtävästi ei olisi sallittuakaan.
– No onhan se niinkin, – huomautti Pietari Vasiljitsh ja painoi päänsä alas. – No, siinä tapauksessa, menkää naimisiin, sanoi hän ja nosti päänsä.
– Ompa teillä tänään omituisia päähänpistoja, – huudahti Boris Andrejitsh.
– Miksi niin, omituisia? Mitä tosiaan maksaa vaivaa elää noin? Mitä te odotatte? Laiminlyötte aikanne. Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä teille lähtee siitä, ett'ette nai?
– Ei ole kysymys hyödystä, – alkoi Boris Andrejitsh.
– Ei, sallikaahan, – keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, yht'äkkiä kiivastuen. – Minua ihmetyttää, että nuoret ihmiset nykymaailman aikana niin pelkäävät mennä naimisiin! En voi tosiaankaan sitä käsittää. Te, Boris Andrejitsh, älkää ajatelko minua, että minä en ole nainut. Minä olen ehkä tahtonut ja aikonutkin, mutta katsokaas mitä ovat minulle näyttäneet.
Ja samassa Pietari Vasiljitsh kohotti pystyyn oikeankäden etusormen, kääntäen sen ulkopuolen Boris Andrejitshia kohti.
– Eikö teidän varoissanne muka kelpaisi naida! Ja Boris Andrejitsh katseli tarkkaavasti Pietari Vasiljitshia.
– Hupaistako, vai mitä, on tämä naimattoman elämä? – jatkoi Pietari Vasiljitsh. – Hullutusta! Vai vieläkö hupaista!.. Totisesti, nykyajan nuoret minua ihmetyttävät.
Ja Pietari Vasiljitsh harmistuneena kopautti piipunpesän nojatuolin kädensijaan ja siveli piipunvartta.
– Kuka teille sitte on sanonut, ett'en minä aio naida? – puhui Boris Andrejitsh verkkaan.
Pietari Vasiljitsh aivan kuin mateli sormineen hohtohilpeillä kirjailtuun samettiseen tupakkakukkaroon ja jäi liikkumattomaksi. Boris Andrejitshin sanat hämmästyttivät häntä.
– Kyllä, – jatkoi
