Vasiljitsh, aivanko totta, enhän laske leikkiä.
Ja Pietari Vasiljitsh täytti piippunsa.
– No, katsotaanhan, Boris Andrejitsh. Kyllä morsian löydetään.
– Hyvä, – jatkoi Boris Andrejitsh, – mutta kuulkaahan, miksi te oikeastaan tahdotte naittaa minut?
– Vaan siksi, että, katsellessani teitä, tuntuu minusta mahdottomalta, että teillä ei ole mitään tekemistä.
Boris Andrejitsh hymyili.
– Minusta päinvastoin, on tähän saakka tuntunut, että olen tässä mestarina.
– Älkää käsittäkö minua niin, – sanoi Pietari Vasiljitsh ja käänsi keskustelun toisaalle.
Parin päivän kuluttua Pietari Vasiljitsh jälleen ilmestyi naapurinsa luokse, mutta ei enää tavallisessa palttoo-pahasessaan, vaan korpinmustassa pitkässä takissa, jossa oli hienot napit ja runsaat hihat. Pietari Vasiljitshin viikset näyttivät miltei mustilta voiteesta, mutta hiukset olivat edessä taitavasti korkealle silatut, kahdelle makkaralle, jotka välkkyivät pomadasta. Iso samettikravatti, jossa oli silkkinen nauharuusu oli tiukasti kiinnitetty Pietari Vasiljitshin kaulan ympärille tehden sen juhlallisen liikkumattomaksi ja luoden pyhäisen leiman koko yläruumiille.
– Mitä merkitsee tämä juhlapuku? – kysyi Boris Andrejitsh.
– Tämä juhlapuku merkitsee sitä, – vastasi Pietari Vasiljitsh laskeutuessaan rattailta paljoa ketterämmin kuin tavallisesti: – että käskette valjastamaan hevosen. Me lähdemme.
– Mihin sitten?
– Morsiamen luo.
– Minkä morsiamen?
– Joko olette unohtaneet mitä toissapäivänä puhuttiin?
Boris Andrejitsh naurahti, mutta meni samalla hämilleen.
– Odottakaahan nyt, Pietari Vasiljitsh, olihan se vaan leikkiä.
– Leikkiäkö? Kuinka sitten vakuutitte silloin, ett'ette laske leikkiä? Ei, suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, kyllä teidän täytyy pitää sananne. Olen jo ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Boris Andrejitsh hämmästyi vielä enemmän.
Millaisiin toimenpiteisiin, sitten? – kysäsi hän.
– Ohoo, älkää siitä huolehtiko! – Mitä arvelette? Minä olen jo valmistanut erästä naisnaapuriamme, rakastettavaa olentoa siihen, että tulemme, te ja minä, häntä tänään tervehtimään.
– Kuka tuo naisnaapuri on?
– Saattehan sitten tietää – odottakaa! No, pukeutukaa vaan ensin, ja käskekää valjastaa.
Boris Andrejitsh vilkasi neuvottomana ympärilleen.
– Todella, Pietari Vasiljitsh, katsokaahan millainen ilma on.
– Ilmasta ei ole väliä, se on aina sellainen.
– Onko sinne pitkäkin matka?
– Noin viisitoista virstaa. Boris Andrejitsh vaikeni.
– Syödäänhän nyt sentään aamiainen ensin!
– Syödään – syödään vaan, ei se estä. Tiedättekö mitä, Boris Andrejitsh, menkää pukeutumaan, minä tulen kyllä toimeen ilman teitä: otan ryypyt, haukkaan palasen – sehän ei kestä kauvan, kyllä lesket meitä sitten syöttävät – siitä ei pelkoa.
– Eihän se liene leski? – kysyi Boris Andrejitsh kääntyessään pois päin, ja oli jo menossa huoneensa kynnykselle.
Pietari Vasiljitsh nyökkäsi.
– No, sittehän näette.
Boris Andrejitsh meni ja sulki oven jälkeensä, mutta Pietari Vasiljitsh jäätyään yksin hommasi sekä matkarattaat esille että aamiaisen itselleen.
Boris Andrejitsh pukeutui kauvan. Pietari Vasiljitsh joi jo, hiukan närkästyneen ja surullisen näköisenä toisen ryyppylasin viinaa, kun Boris Andrejitsh ilmestyi työhuoneensa kynnykselle. Hän oli pukeutunut huolellisesti. Hänen yllään oli tyylikkäästi istuva, väljä pitkätakki, jonka himmeän musta pinta eroittautui hauskasti housujen tummanharmaasta väristä, kravatti oli musta ja liivit tummansiniset; kultaiset kellonperät riippuivat kaaressa alimpaan napinläpeen kiinnitetystä koukusta ja katosivat jonnekin povenalaiseen taskuun; jalanmukaiset saappaat narahtelivat ylevästi, ja Boris Andrejitshin ilmestyessä levisi ilmaan ess'bouque'n tuoksu sekaantuen tuoreen liinavaatteen tuoksuun. Pietari Vasiljitsh ehti sanoa ainoastaan "mutta" ja tarttui heti lakkiinsa.
Boris Andrejitsh veti vasempaan käteensä harmaan säämyskähansikkaan ja henkäsi siihen, sitten hän samalla kädellä kaasi hermostuneesti itselleen neljännespikarin viinaa ja joi sen pohjaan; vihdoin hän otti lakkinsa ja meni Pietari Vasiljitshin kanssa eteiseen.
– Teen tämän ainoastaan teidän tähtenne, – sanoi Boris Andrejitsh istuutuessaan rattaille.
Olkoon nyt sitten: minun tähteni, – sanoi Pietari Vasiljitsh, johon Boris Andrejitshin juhlallinen ulkomuoto vaikutti: – mutta, ehkä te itse vielä minua kiitätte.
Ja hän sanoi ajajalle, millä tavalla ja mihin oli ajettava.
– Me lähdemme Sofia Kirillovna Sjadnjeprovskaja'n luo, – virkkoi Pietari Vasiljitsh jotenkin kauvan kestäneen äänettömyyden jälkeen, jonka kestäessä ystävykset olivat istuneet liikkumattomina, melkein kivettyneinä. – Oletteko kuulleet hänestä mitään?
– Luulenpa kuulleeni, – vastasi Boris Andrejitsh. – Näinkö te tosiaan aiotte häntä minulle morsiameksi?
– No, mikäs estäisi? – Hän on erinomaisen älykäs nainen, varakas, hänellä on hieno käytös, uskallanpa sanoa, suurkaupunkilainen. Muuten, saattehan sitten nähdä… eihän tämä teitä velvoita mihinkään.
– Vai vielä tässä tarvittaisiin sitäkin! – vastasi Boris Andrejitsh. – Mutta kuinka vanha hän on?
– Noin kahdenkymmenenviiden, tahi – seitsemän, – ei ainakaan enempää. Siis, kuten sanotaan, mehevimmillään.
Rouva Sjadnjeprosvkajan maatilalle ei ollut viisitoista, vaan runsaasti kaksikymmentäviisi virstaa, niin että Boris Andrejitsh alkoi lopulta vilusta väristä ja kätki punertuneen nenänsä viittansa majavannahkaiseen kaulukseen. Pietari Vasiljitsh ei yleensä ollut viluinen, etenkään juhlapukeissa. Päinvastoin hän näin ollen pakkasi hikoilemaan. Rouva Sjadnjeprovskajan kartanon päärakennus oli valkoinen, uusi, vehreäkattoinen, kuten kaupunkilaishuvilat; siihen kuului puutarha ja pieni piha. Moskovan tienoilla tapaa usein sentapaisia huviloita, jotavastoin ne maakunnassa ovat harvinaisempia. Saattoi huomata, että rouva Sjadnjeprovskaja ei vielä ollut kauvan siellä asunut. Ystävykset astuivat ajopeleistään. Portailla vastaanotti heidät lakeija, joka oli puettu kaupunkilaismaisesti: lyhyihin housuihin ja harmaaseen, pyöreään hännystakkiin kiiltävine nappineen. Eteisessä, joka oli varsin siisti seinäpenkkeineen, oli heitä vastassa toinen samallainen lakeija. Pietari Vasiljitsh käski ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin
