näet tapana taivuttaa päätään oikealle nostaessaan ruokapalan suuhunsa vasemmalta – hän suoraan sanoen leikki sillä; ja tämä tapa aivan tuskastutti Boris Andrejevitshia. Häntä tympäisi sekin, että Emerentsia aina puhui itsestään, luottavasti kertoen hänelle kaikellaisia pikkuseikkoja omasta elämästään. Mutta hienona kohteliaana miehenä Boris Andrejitsh ei vähääkään osoittanut tunteitaan, joten Pietari Vasiljitsh ei saattanut osapuillekaan päättää, minkä vaikutuksen Emerentsia teki häneen.
Päivällisen jälkeen Kalimon Ivanitsh vaipui mietteisiinsä, tahi oikeammin muuttui tylsäksi ja uneliaaksi; hän oli tottunut nukkumaan siihen aikaan, mutta huomattuaan, että vieraat alkoivat tehdä lähtöä, hoki muutaman kerran, "no miksi, herrat, minkätähden? Entäs kortit"?.. mutta tunsi itsensä onnelliseksi nähdessään vieraat lakki kädessä. Mutta Pelageija Ivanovna silloin vasta innostui ja koki kaikin voimin pidättää vieraita. Emerentsia ehätti apuun kehoittaen hänkin kaikelleen vieraita viipymään; Polinkakin sanoi heille:mais, messieurs… Pietari Vasiljitsh ei puuttunut sanallakaan koko asiaan, katseli vaan toveriaan, sensijaan Boris Andrejitsh kohteliaasti, mutta lujasti vakuutti välttämättä täytyvänsä lähteä kotiin. Luvattuaan aivan pian uudistaa käyntinsä, vieraat vihdoin lähtivät. Emerentsian ystävälliset silmäykset seurasivat heitä ruokasaliin saakka. Kalimon Ivanitsh saattoi heidät eteiseen, mutta katseltuaan hetkisen, kuinka Boris Andrejitshin sukkela palvelija puki turkit herrojen harteille, vyötti heidät ja veti lämpimät matkasaappaat heidän jalkaansa, palasi hän huoneeseensa ja heittäydyttyään sohvalleen heti vaipui uneen. Mutta Polinka, jota äiti ei taaskaan malttanut olla nuhtelematta, kiipesi huoneensa ullakolle. Emerentsia taaskin sai kahdelta naisolennolta, joista toinen oli myssyssä toinen tummassa kepsissä, lämpimät onnittelut uudesta voitostaan.
Ystävykset ajelivat kotiaan kohti sanoja vaihtamatta. Boris Andrejitsh hymyili itseksensä, eristettynä Pietari Vasiljitshistä pystyyn nostetun majavannahka-kauluksensa suojassa, ja odotti mitä hän sanoisi.
– Ei ole siitäkään! – huudahti Pietari Vasiljitsh.
Mutta tällä kertaa oli hänen äänessään jonkunlaista epävarmuutta, ja kurkottaen turkkinsa kauluksen yli nähdäkseen Boris Andrejitshin lisäsi hän melkein rukoilevasti.
– Eikö totta, ei siitä ole?
– Ei siitä ole, – vastasi Boris Andrejitsh nauraen.
– Sitähän minäkin, – päätteli Pietari Vasiljitsh ja hetkisen vaiettuaan lisäsi: – mutta yhtä kaikki, miksi sitten siitä ei ole? Mitä puuttuu tuolta neitoselta?
– Häneltä ei puutu mitään. Päinvastoin, hänellä on kaikkea liikaa…
– Se merkitsee, mitenkä liikaa?
– Niin, liikaa!
– Suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, en ymmärrä teitä. Jos tarkoitatte sivistyneisyyttä, niin voiko sitä olla liikaa? Ja mitä tulee luonteeseen, käytökseen…
– Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, – vastasi Boris Andrejitsh, – minä ihmettelen kuinka te, selvänäköisenä ihmisenä, ette osaa katsoa tämän Emerentsian läpi! Hänen äitelä rakastettavaisuutensa, alituinen itsekerskailunsa, yksinkertainen itseihailunsa kaikissa asioissa ja tuo hänen enkelimäinen alistuvaisuutensa, aivan kuin hän katselisi teitä taivaan korkeudesta… siitä tosiaan ei maksa puhuakaan! Jos tuo kaikki olisikin välttämätöntä jossain suhteessa, niin kaksikymmentä kertaa mieluummin sittenkin naisin hänen sisarensa: hän osaa ainakin vaieta!
– Tietysti, te olette oikeassa, – vastasi puoliääneen Pietari Vasiljitsh raukka.
Boris Andrejitshin äkillinen mielenpurkaus sai hänet ymmälleen.
"Ei, – sanoi hän itselleen, ja sanoi sen ensi kerran tuttavuutensa aikana Vjasovninin kanssa: – tämä ei ole minun parini… hän on liian oppinut."
Vjasovnin taaskin ajatteli, katsellessaan kuuta, joka oli noussut taivaanrannan valojuovan yläpuolelle: "Tämä on aivan kuin Onieginistä. Punakka, pyöreäkasvoinen… – no hyvä minun Lenskij ystäväni, ja hyvä olen minäkin, Oniegin!"
– Mene menojasi, Larjushka! – lisäsi hän ääneensä.
– Eikö ollut mieleisesi? – kysyi leikillisesti Boris Andrejitsh Pietari Vasiljitshilta, kömpiessään palvelijan tukemana reestä ja kiivetessään talonsa portaille: – vai mitä, Pietari Vasiljitsh?
Pietari Vasiljitsh ei mitään vastannut, vaan läksi kotiaan yöksi. Mutta Emerentsia kirjoitti seuraavana päivänä eräälle ystävälleen (hän oli laajassa kirjeenvaihdossa): "Eilen meillä oli uusi vieras, naapuri, Vjasovnin. Hän on sangen herttainen, rakastettava mies, heti saattaa huomata, että hän on hienosti sivistynyt, ja – sanon sen näin ainoastaan sinulle – minusta tuntuu, että tein häneen mahtavan vaikutuksen. Mutta ole huoleti, mon amie, minun sydämeni ei ole niin vähällä valloitettu, olkoon Valentin rauhassa hänen tähtensä." Tämä Valentin oli opettaja kuvernementin kymnasiossa. Kaupungissa hän harjoitti kaikenlaisia kujeita, mutta maalla huokaili platonisessa, toivottomassa rakkaudessa Emerentsian tähden.
Mutta ystävät, Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh, totuttuun tapaan, kohtasivat toisensa jälleen seuraavana päivänä, ja heidän elämänsä meni entistä menoaan.
Kului kaksi viikkoa. Boris Andrejitsh odotti joka päivä uutta kutsua, mutta Pietari Vasiljitsh oli nähtävästi kokonaan luopunut aikeistaan. Boris Andrejitsh alkoi itse puhua leskestä, Tihodujevista, huomauttaen siitä, että jokaista asiaa on kolmasti yritettävä; mutta Pietari Vasiljitsh ei ollut edes ymmärtävinään hänen vihjauksiaan. Lopulta, Boris Andrejitsh ei enää kestänyt kauvempaa ja eräänä päivänä puhkesi puhumaan tähän tapaan:
– Mitä tämä on, Pietari Vasiljitsh? Eikö ole jo minun vuoroni muistuttaa teitä lupauksistanne.
– Mistä lupauksista?
– Mutta muistattehan luvanneenne naittaa minut? Minä odotan.
Pietari Vasiljitsh käännähti tuolillaan.
– Mutta teillähän on niin suuret vaatimukset! Teidän mieliksenne on vaikea olla. Herra teidät tuntenee! teidän makunne mukaisista morsiamista on meidän seutumme köyhä. Sellaisia ei ole täällä ensinkään.
– Mutta älkää nyt noin, Pietari Vasiljitsh. Ettehän saa niin pian joutua toivottomuuteen. Pari ensi yritystä on epäonnistunut, sehän ei vielä ole mikään onnettomuus. Ja mitä niiksi tulee, niin minua leski miellytti. Ell'ette suostu tulemaan mukaan, lähden yksin hänen luoksensa.
– Mitäpä siitä, lähtekää, – Herran haltuun.
– Pietari Vasiljitsh, vakuutan teille, naima-aikeeni ei näet ole leikkiä. Viekää minut vielä jonnekin.
– Ei ole todellakaan enää ketään koko paikkakunnalla.
– Se ei ole mahdollista, Pietari Vasiljitsh. Niinkuin ei täällä nyt olisi, lähistölläkään, ketään, jota kelpaisi katsella?
– Miksi ei olisi? mutta ei teidän vertaistanne.
– Mainitkaa nyt kuitenkin joku edes! Pietari Andrejevitsh puri piippunsa merenvahaista hammasluuta.
– Niin, kyllä. Olisi täällä vielä Veerotshka Barsukova, – sanoi hän viimein: – sangen hyvä? Mutta ei teitä varten.
