iloa!" ajatteli Nikolai.
Sonja näpäytti alkusoitelman ensimäiset soinnut.
"Jumalani, olen mennyt mies, kunniaton raukka. Luoti otsaan, siinä kaikki, ei nyt ole laulun aika", ajatteli Nikolai: "Poistua? mutta minne? yhdentekevä, laulakoot!"
Synkkänä asteli Nikolai pitkin salia ja katsahti vähäväliä Denisoviin ja tyttöihin, vältellen heidän katseitaan.
– Nikolenjka, mikä teitä vaivaa? – näytti Sonjan tuijottava katse kysyvän. Tyttö oli heti huomannut, että jotain oli tapahtunut hänen armaalleen.
Nikolai kääntyi Sonjasta. Herkällä vaistollaan oli Natashakin ensi näkemältä huomannut veljen mielentilan. Hän oli sen huomannut, mutta tällä hetkellä hän oli niin iloinen, surut ja murheet ja nuhtelut olivat hänestä niin loitolla, että hän (mikä on niin tavallista nuorille ihmisille) tahallaan petti itseään. "Ei, olen liian iloinen tällä hetkellä turmellakseni iloni toisten suruilla", sanoi hänen sydämensä, ja hän sanoi itselleen:
– Ei, varmaankin olen erehtynyt, hän on varmaankin yhtä iloinen kuin minäkin. – No, Sonja, – hän sanoi ääneen, ja lähti istumaan keskelle salia, missä hänen sanojensa mukaan oli paras kaje.
Hän kohautti päänsä, päästi kätensä rennosti sivuilleen, kuten tanssijattaret tekevät, nousi reippaasti kannoilta varpaille, astui muutaman askeleen salin keskellä ja pysähtyi.
"Tässäpä nyt olen!" näytti hän sanovan vastaukseksi Denisovin riemuitsevaan katseeseen, joka ei hetkeksikään hänestä irtautunut.
"Ja mistä hän oikeastaan riemuitsee!" – ajatteli Nikolai, katsellessaan sisartaan. "Eikö mahda hänen olla ikävä ja eikö häntä hävettäne!"
Natasha lauloi ensimäiset nuotit; hänen kurkkunsa laajeni, rinta kohoutui, ja silmäin ilme kävi vakavaksi. Hän ei tällä hetkellä ajatellut ketään eikä mitään, ja hymyilevästä suusta heläsivät säveleet, nuo säveleet joita ken tahansa saattaa laulaa samassa tahdissa ja samoissa intervalleissa, mutta jotka siitä huolimatta tuhannesti kuultuina saattavat jättää teidät kylmiksi, mutta taas tuhannetta ensi kertaa kuullessa saattavat hytkähtelemään ja itkemään ilosta.
Natasha oli vasta sinä talvena alkanut laulaa vakavasti, erittäinkin sen jälkeen, kun Denisof oli riemastunut hänen lauluunsa. Ei hän enää laulanut lasten tapaan, hänen laulussaan ei enää ollut tuota entistä lapsellisen hullunkurista hartautta; mutta asiantuntijain sanojen mukaan hän ei vielä laulanut hyvin. – "Ihana ääni, muttei koulutettu, on koulutettava", – sanoivat kaikki asiantuntijat. Mutta näin he sanoivat tavallisesti vasta sitten, kun tämä kouluttamaton ääni säännöttömine hengityksineen ja vaikeine ylimenoineen jo kauvan sitten oli valjennut heläjämästä. Sen soidessa he eivät sanoneet mitään, kuuntelivat vain hurmaantuneina ja odottelivat milloin taas saisivat sitä kuulla. Tästä äänestä soi sellainen neitseellinen viattomuus, omain voimain tuntemattomuus ja sametin hieno alkuperäinen viehkeys, jotka niin täydellisesti sulautuivat laulutaidon puutteellisuuksiin, että tuntui siltä kuin olisi mahdoton mitään tässä äänessä muuttaa sitä turmelematta.
– "Mitä tämä on?" – ajatteli Nikolai, avaten silmänsä selälleen, kun hän kuuli sisarensa laulavan. – "Mikä on häneen tullut? Miten hän laulaa tänäpänä?" – hän ajatteli. Ja hetkessä oli koko hänen maailmansa keskittynyt seuraavan nuotin ja seuraavan lauseen odottamiseen, ja koko hänen elämänsä jakautui kolmeen aikamittaan: "Oh, mio crudele affetto… Yks, kaks, kolme … yks… Oh, mio crudele affetto… Yks, kaks, kolme … yks. Ah, elämämme on roskaa!" – ajatteli Nikolai. – "Kaikki, onnettomuus, rahat, Dolohof, ilkeys, kunnia – kaikki on pötyä … mutta tämä ainoa on todellista… No, Natasha, no, kyyhkyni! no, kalliini! … miten saa hän nyt korkean h: n? Saipas! Jumalan kiitos!" – ja huomaamattaan alkoi hänkin laulaa korkeata h: ta, tosin terssiä matalammalta, saadakseen siihen enemmän voimaa. "Jumalani! miten hyvin! Minäkö sen todellakin otin? miten ihanaa!" – hän ajatteli.
Oi! miten väräeli tämä terssi, ja miten liikahti jokin paras Rostovin sielussa. Ja tämä jokin paras oli aivan riippumaton kaikesta maailmassa ja korkeampi kaikkea maailmassa. "Mitä merkitsevätkään häviöt, Dolohovit ja kunniasanat!.. Kaikki pötyä! Saattaa tappaa, varastaa ja sittenkin olla onnellinen"…
XVI
Pitkiin aikoihin ei Rostof ollut siihen määrin nauttinut musiikista kuin tänäpänä. Mutta heti kun Natasha oli lopettanut barcarollansa, muistui hänen mieleensä todellisuus. Lausumatta sanaakaan hän poistui salista ja meni alas omaan huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua palasi vanha kreivi klubista iloisena ja tyytyväisenä. Nikolai lähti häntä tapaamaan.
– No, hauskaa oli? – sanoi Ilja Andrejevitsh, hymyillen ylpeän iloisesti poikaansa katsellessaan.
Nikolai tahtoi vastata myöntäen, mutta ei voinut: hän oli vähällä pillahtaa itkuun. Kreivi sytytteli piippuaan eikä huomannut poikansa mielentilaa.
"Ah, siitä ei kumminkaan pääse!" – ajatteli Nikolai ensimäistä ja viimeistä kertaa. Ja sitten sanoi hän äkkiä niin huolettomalla äänellä, että tunsi itsekin kehnoutensa, aivan kuin olisi pyytänyt vaunuja ajaakseen kaupungille asioilleen:
– Isä, olen tullut luoksenne asialle. Olin jo unohtaa. Tarvitsen rahaa.
– Vai niin, – sanoi isä, joka oli erityisen hyvällä tuulella. – Sanoinhan sinulle, ettei riitä. Paljonko?
– Sangen paljon, – vastasi Nikolai, punastuen. Ja tätä sanoessaan, oli hänen huulillaan niin tyhmän välinpitämätön hymy, ettei hän aikoihin saattanut sitä unohtaa eikä itselleen anteeksi antaa. – Olen hiukan hävinnyt korttipelissä, toisin sanoen, paljon, vieläpä sangen paljon, 43 tuhatta.
– Mitä? Kenelle?.. Lasket leikkiä! – huudahti vanha kreivi. Ja hänen niskansa ja takaraivonsa kävivät hetkessä tulipunaisiksi, kuten on usein laita vanhain ihmisten.
– Lupasin maksaa huomenna, – sanoi Nikolai.
– No! … – sanoi vanha kreivi, levitti kätensä ja vaipui voimatonna sohvalle.
– Minkä sille teet! Kenelle tällaista ei olisi tapahtunut! – sanoi poika ujostelemattomalla, rohkealla äänellä, vaikkakin hän sielussaan tunsi olevansa lurjus, heittiö, joka ei koko elämällään saa tätä rikosta sovitetuksi. Hän olisi tahtonut suudella isänsä käsiä ja polvillaan pyytää häneltä anteeksi, mutta siitä huolimatta sanoi hän huolettomalla, vieläpä raa'allakin äänellä, että saattaahan sellaista tapahtua kenelle tahansa.
Kuultuaan nämä sanat Ilja Andrejevitsh painoi silmänsä maahan ja hätääntyi aivan kuin olisi jotain etsinyt.
– Niin, niin, – hän mumisi, – vaikeata, pelkään, vaikeata on hankkia… Kenelle ei olisi sattunut! niin, kenelle ei olisi sattunut!..
Ohimennen vilkasi kreivi poikaansa ja lähti huoneesta. Nikolai oli valmistautunut puollustautumaan eikä lainkaan ollut odottanut tällaista käännettä.
– Isä kulta! i-sä kul-ta! – huusi hän isänsä jälkiin, nyyhkien, – antakaa minulle anteeksi! – Hän tarttui isänsä käteen, vei sen huulilleen ja alkoi itkeä ääneen.
Samaan aikaan kun poika selitteli asioitaan isälleen, tapahtui tyttären ja äidin välillä yhtä tärkeä keskustelu. Natasha oli kiihtyneenä juossut äitinsä
