hevoset? – hän kysyi, katsomatta Pierreen.
– Kyytihevoset ovat saapuneet, – vastasi palvelija. – Ettekö aio levähtää?
– En, käske valjastamaan.
"Jokohan hän lähtee ja jättää minut yksin, puhumatta asioita loppuun ja lupaamatta minulle apua?" – arveli Pierre, nousi, katsahti tuon tuostakin alta kulmain vapaamuurariin ja alkoi käyskellä pitkin huonetta. – "Niin, en ole sitä ajatellut, mutta tosiaan olen viettänyt halveksittavaa, irstasta elämää. Mutta en ole rakastanut sitä, enkä ole tahtonut sitä, mutta tämä mies tietää totuuden ja jos hän tahtoisi, voisi hän sen minulle paljastaa."
Pierre tahtoi sanoa tämän vapaamuurarille, mutta ei rohjennut. Pakattuaan tamineensa tottuneilla, vanhoilla käsillään alkoi matkustaja napittaa turkkiaan. Nämä puuhat päätettyään hän kääntyi Besuhoviin ja sanoi hänelle välinpitämättömän kohteliaalla äänellä:
– Mihin nyt suvaitsette lähteä, herraseni?
– Minäkö?.. Menen Pietariin, – vastasi Pierre lapsellisella, epävarmalla äänellä. – Kiitän teitä. Olen kaikessa kanssanne yhtä mieltä. Mutta älkää ajatelko, että olisin ollut niin huono. Sydämeni pohjasta olen halunnut olla sellainen, jollaisen tahtoisitte minun olleen; mutta koskaan en ole keneltäkään apua löytänyt… Muuten, itse ennen muita olen syypää kaikkeen. Auttakaa minua, opettakaa minua, ehkä vielä tulen…
Pierre ei voinut jatkaa; hän nuhisti nenäänsä ja kääntyi matkustajasta.
Vapaamuurari oli kauvan vaiti, nähtävästi jotakin miettien.
– Kaikkinainen apu tulee yksin Jumalalta, – hän sanoi, – mutta sen määrän apua, joka veljeskuntamme vallassa on antaa, senkin teille suon, herraseni. Kun menette Pietariin, antakaa tämä kreivi Villarskille (hän kaivoi lompakon ja kirjoitti muutamia sanoja nelitaitteiselle paperilehdelle). Yhden neuvon annan teille, jos sallitte. Saavuttuanne pääkaupunkiin, vetäytykää ensi aikoina yksinäisyyteen, itsenne tutkistelemiseen, älkääkä palatko entisen elämänne poluille. Lisäksi toivotan onnellista matkaa, herraseni, – sanoi hän huomattuaan palvelijan tulleen huoneeseen, – toivon menestystä.
Matkustaja oli Josef Aleksejevitsh Basdejef, kuten Pierre sai tietää majatalon päiväkirjasta. Basdejef oli tunnetuimpia vapaamuurareita ja martinisteja jo Novikovin ajoilta. Kauvan hänen lähtönsä jälkeen käveli Pierre majatalon tuvassa, menemättä levolle tai tilaamatta hevosia. Hän mietti entisyyttään ja kuvitteli uuden elämän hurmaamana onnellista, nuhteetonta, hyveellistä tulevaisuuttaan, joka näytti hänestä niin helpolta. Hän oli ollut, niin hänestä tuntui, syntinen vain siksi, että hän jollakin tavalla sattumalta oli unohtanut, miten hyvä on olla hyveellinen. Hänen sieluunsa ei jäänyt jälkeäkään entisistä epäilyksistä. Hän uskoi lujasti ihmisten veljeyden mahdollisuuteen, ihmisten, jotka ovat yhtyneet päämääränään toistensa tukeminen hyveen polulla, ja sellaisena väikkyi hänen mielessään vapaamuurarien veljeskunta.
III
Saavuttuaan Pietariin ei Pierre ilmoittanut kenellekään tulostaan eikä käynyt missään, vaan vietti kaiket päivät lukemalla Tuomas Kempiläistä, jonka kirjan joku hänen tietämättään oli hänelle toimittanut. Yhden ainoan seikan Pierre aina käsitti lukiessaan tätä kirjaa; hän käsitti ennen tuntemattoman nautinnon, minkä tuottaa usko täydellisyyden saavuttamisen mahdollisuuteen ja veljelliseen toimivaan rakkauteen, jonka Josef Aleksejevitsh oli sanonut olevan mahdollisen ihmisten kesken. Viikkoa jälkeen hänen tulonsa astui illalla hänen huoneeseensa nuori puolalainen kreivi Villarski, jonka Pierre päällisin puolin tunsi Pietarin seurapiirien ajoilta. Villarski astui sisään yhtä virallisen ja juhlallisen näköisenä kuin aikoinaan Dolohovin sekundantti ja sulettuaan oven jälkiinsä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei huoneessa ollut ketään muita kuin Pierre, kääntyi hän tämän puoleen:
– Saavuin luoksenne, koska tehtäväkseni on annettu ehdottaa teille jotakin, kreivi. Veljeskunnassamme hyvin korkeassa asemassa oleva henkilö on suositellut teitä otettavaksi veljeskuntaan ennen määräaikaa ja on ehdottanut, että minä toimittaisin teidän asianne. Katson pyhäksi velvollisuudekseni tämän henkilön tahdon täyttämisen. Tahdotteko minun toimenpiteisiini alistuen astua vapaamuurarien veljeskuntaan?
Tuon miehen kylmä ja ankara ääni, jonka Pierre oli nähnyt melkein aina tanssiaisissa miellyttävä hymy huulilla loistavinten naisten seurassa, hämmästytti Pierreä.
– Tahdon kyllä, – Pierre sanoi.
Villarski nyykäytti päätään.
– Vielä kysymys, kreivi – hän sanoi, – kysymys, johon en käske teitä vastaamaan tulevana vapaamuurarina, vaan kunnon miehenä (galant homme) varsin vakaasti: oletteko luopunut entisistä vakaumuksistanne, uskotteko Jumalaan?
Pierre mietti.
– Kyllä … kyllä, uskon Jumalaan, – sanoi hän.
– Siinä tapauksessa … – alotti Villarski, mutta Pierre keskeytti.
– Kyllä, uskon Jumalaan, – sanoi hän vielä kerran.
– Siinä tapauksessa voimme lähteä, – sanoi Villarski. Vaununi ovat käytettävinänne.
Koko matkan Villarski oli vaiti. Pierren kysymyksiin, mitä hänen piti tehdä ja miten vastata, sanoi Villarski vain, että häntä ansiokkaammat veljet tutkivat häntä, ja että Pierren ei ole muuta tarvis kuin totta puhua.
Ajettuaan portista suureen taloon, jossa veljeskunnan huoneusto oli, ja kulettuaan pitkin pimeitä portaita, astuivat he valoisaan, pieneen eteiseen, missä palvelijain avutta riisuivat turkkinsa. Eteisestä he menivät toiseen huoneeseen. Jokin kummallisesti puettu mies ilmestyi ovelle. Mennen miehen luo, sanoi Villarski hänelle jotakin hiljaa ranskaksi ja meni sitten pienen kaapin luo, jossa Pierre huomasi pukuja, jollaisia hän ei ennen ollut nähnyt. Otettuaan kaapista liinan pani Villarski sen Pierren silmille ja solmi taakse kietaisten solmuun hänen hiuksensa, mikä koski kipeästi. Sitten veti hän hänet luokseen, suuteli ja, ottaen kädestä, läksi häntä jonnekin taluttamaan. Hiussolmu koski, Pierre rypisteli kasvojaan tuskasta ja hymyili jotakin häveten. Hänen suunnattoman suuri ruumiinsa liikkui hapuilevin, aroin askelin Villarskin jälissä, hänen kätensä roikkuivat rentoina, ja kasvot olivat samalla kurtuissa ja hymyssä.
Talutettuaan häntä kymmenkunta askelta Villarski pysähtyi.
– Mitä ikänä teille tapahtuneekin, – hän sanoi, on teidän se kaikki miehuullisesti kestettävä, jos vakaasti olette päättänyt liittyä veljeskuntaamme. (Pierre vastasi vakuuttavasti päätään nyykäyttämällä). Kun kuulette koputusta ovelta, päästätte siteen silmiltänne, – lisäsi Villarski; – toivotan teille miehuutta ja menestystä. – Ja puristettuaan Pierren kättä Villarski lähti huoneesta.
Jäätyään yksikseen jatkoi Pierre yhä hymyilemistään. Pari kertaa kohautti hän hartioitaan, nosti kätensä siteelle ikäänkuin olisi tahtonut sen irroittaa, mutta antoi taas käden vaipua. Viisi minuuttia, mitkä hän vietti side silmillä, tuntui hänestä tunnilta. Hänen kätensä puutuivat, ja jalkansa herpoutuivat; hänestä tuntui kuin olisi hän väsynyt. Häntä kuohuttivat mitä moninaisimmat ja erilaisimmat tunteet. Hän pelkäsi sitäkin, mitä hänelle tapahtuisi ja vielä enemmän hän pelkäsi, miten voisi olla pelkoaan näyttämättä. Hän oli utelias tietämään, mitä hänelle tehdään, mitä hänelle paljastetaan; mutta ennen kaikkea hän iloitsi siitä,
