ne onnettomat!.. Viimeinen oli parinkymmenen iässä.
– Tss – tss … – virkkoi pieni mies. – Älkää pahaa, älkää … – lisäsi hän nopeasti ja aivan kuin sanat olisivat aina olleet valmiina hänen suussaan ja sieltä vahingossa lennähtäneet hän jatkoi: – Mitenkäs te, barin, tulitte näin jääneeksi Moskovaan?
– En luullut, että niin sukkelaan tulisivat. Jäin vahingossa, – vastasi Pierre.
– Mitenkä ne sinut ottivat, kotkanpoika, kotoasiko?
– Ei, olin katsomassa tulipaloa, siinä ottivat ja luulivat murhapolttajaksi.
– Mikä on tuomiota, se on vääryyttä, – tokasi pieni mies.
– Oletkos sinä kauan ollut täällä? – kysyi Pierre viimeistä perunaa pureskellen.
– Minäkö? Viime sunnuntaina ottivat Moskovasta hospitaalista.
– Kukas sinä olet, sotamieskö?
– Apsheronin rykmentin sotamiehiä. Kuumeessa olin, kuolemankielissä. Eikä meille virkattu halaistua sanaa. Kahteenkymmeneen mieheen virui meitä siellä. Eikä arvattu eikä aavistettu.
– Onkos sinun täällä ikävä? – kysyi Pierre.
– On ihan kyllälti, kotkanpoikaseni. Minun nimeni on Platon, liikanimeltä Karatajef, – lisäsi hän nähtävästi helpottaakseen Pierren puhuttelua. – Poikasena kutsuttiin palvelukseen. Eikö sitte olisi ikävä, kotkanpoikaseni! Moskova on kaupunkien äiti. Eikö etoisi ikävä sitä katsellessa! Mato kaalia kalvaa, mutta itse ennen sitä sortuu, niin puhuivat vanhan kansan ihmiset.
– Miten, miten sinä sanoit? – kysyi Pierre.
– Minäkö? – kysyi Karatajef. – Minä sanon: ei omalla voimalla, vaan Jumalan hoimalla, – sanoi hän luullen toistavansa sen, mitä äsken oli sanonut ja jatkoi samassa:
– Onhan teillä, barin, oma perutalonne? Ja koti on? Siis täydellinen liesi! Ja emäntä on? Ovatkos vanhusvanhemmat elossa? – kyseli hän.
Vaikkei Pierre nähnyt pimeän tähden, tunsi hän kuitenkin, että sotamiehen huulet vetäytyivät pidätettyyn pehmeään hymynkierteeseen näitä kysymyksiä tehdessä. Hänen mieltään nähtävästi pahotti se, ettei Pierrellä ollut vanhempia, varsinkaan äitiä.
– Vaimossa neuvon vara, anopissa avun alku, vaan ehtoisin oma emonen! – sanoi sotamies. – No entä lapsia, onkos niitä? – jatkoi hän kyselyään.
Pierren kieltävä vastaus pahotti nähtävästi taaskin hänen mieltään ja hän kiiruhti lisäämään:
– Mitäs se, nuoret ihmiset, saattaahan Jumala vielä antaa. Kunhan vain sovussa elettäisi…
– Nyt ei ole mistään väliä, – sanoi Pierre tahtomattaan.
– Soo, oletpa sinä miekkoinen miehiäsi, – väitti Platon. – Ei rutolta eikä tyrmältä mihinkään pääse.
Sotamies kohensihe parempaan asentoon ja rykäsi muutaman kerran nähtävästi valmistautuen pitkään jutteluun.
– Niin, ystävä hyvä, asuin vielä kotona, – alkoi hän. – Kontumme oli suuri, maata paljon, hyvä oli musikkojen elo eikä meidän talostamme mitään puuttunut. Seitsemän muun kanssa kulki isäukko niittämässä. Hyvästi elettiin, oikein kristityitä oltiin. Mutta silloin…
Ja Platon Karatajef kertoi pitkän tarinan siitä, miten hän oli mennyt vieraan metsästä puita hakemaan, joutunut vahdin käsiin, saanut selkäänsä, tuomittu ja lähetetty sotamieheksi.
– Niin, kotkanpoikaseni, – jatkoi hän hymyn muuntamalla äänellä, – paha tuli, luultiin, vaan parhaaksi se kääntyikin. Veljen olisi ollut lähtö, ellen minä olisi tekosta tehnyt. Vaan nuorimmalla veljellä oli viisi lasta, minulta ei jäänyt kuin vaimo. Oli tyttö, mutta sen korjasi Luoja jo ennen sotamiehyyttäni. Tulin katsomaan kotiväkeä. Näen, että entistä ehommin elävät. Talo on hyvyyttä täynnä, naisväki kotosalla, kaksi veljeä työansioilla. Nuorin, Mihaila, oli kotona. Sanoo siinä isäukko: "minusta, sanoo, ovat kaikki lapset yhdenlaisia: purasipa mitä sormea tahansa, kaikkiin yhtä kovasti koskee. Ja jollei silloin olisi Platonia viety, olisi Mihailan ollut meno." Käski kaikki meidät luokseen – uskotko – ja jumalankuvan eteen asetti. "Mihaila", sanoo, "tule tänne, kumarra hänen jalkoihinsa ja sinä, eukko, kumarra myöskin ja tekin lapset, kumartakaa. Ymmärrättekö?" sanoo. Niin, ystäväni hyvä. Kohtalo ei jätä uhriaan. Vaan me hoppuamme alituisesti, mikä on hyvin ja mikä ei. Meidän onnemme, ystäväni, on kuin vesi nuotassa: kun sitä vetää, pullistuu se, vaan kun maalle saa, on se typötyhjä.
Ja Platon siirrähti toiseen paikkaan olillaan. Oltuaan hetken aikaa vaiti nousi Platon seisoalleen.
– Taitaa tässä jo nukuttaakin, – sanoi hän nopeasti ja alkoi ristiä silmiään lausuen:
– Herra Jeesus Kristus, Nikola marttyyri, Frola ja Lavra! Herra Jeesus Kristus, Nikola marttyyri, Frola ja Lavra! Herra Jeesus Kristus, armahda ja vapahda meitä! – päätti hän rukouksensa, kumarsi maahan asti, nousi, huokasi ja kyykistyi polvilleen. – Kas niin. Kaada, hyvä Isä, kivenä, nostata nokkelana, – sanoi hän, venähti pitkälleen ja veti sinellin korvilleen.
– Minkä rukouksen sinä luitkaan? – kysyi Pierre.
– Häh? – virkkoi Platon (hän oli juuri nukahtamaisillaan). – Mitäkö luin? Rukoilin Jumalaa. Etkös sinä rukoile?
– Kyllä, rukoilen minäkin, – vastasi Pierre. – Mutta mitä sinä puhuit Frolasta ja Lavrasta.
– Kuinkas muuten? – vastasi nopeasti Platon. – Nyt on hevosjuhla, täytyy muistaa elukoitakin. Katsos veitikkaa, käppyrään pyörähti. Lämpenitkö, koirankuontolainen, – sanoi hän kopeloiden koiraa, joka oli hänen jaloissaan ja käännyttyään toiselle kylelleen hän nukkui heti.
Ulkoa kuului jostain kaukaa itkua ja huutoa ja lautakojun seinänraoista vilkkui tulta, mutta kojussa oli hiljaista ja pimeää. Pierre ei saanut unta pitkään aikaan ja hän virui pimeässä paikallaan silmät auki kuunnellen vieressään makaavan Platonin säännöllistä kuorsausta ja tuntien, että äsken sortunut maailma alkoi nyt valveutua hänen sielussaan entistään kauniimpana ja jonkunlaisten uusien, vahvojen perusteiden varassa.
XIII
Siinä lautakojussa, johon Pierre oli tuotu ja jossa hän oli neljä viikkoa, oli 23 vangittua sotamiestä, kolme upseeria ja kaksi virkamiestä.
Kaikki nämä kuvastuivat sittemmin Pierren mielessä hyvin hämärästi, mutta Platon Karatajef painui ainaiseksi Pierren sydämeen mitä voimakkaimpana ja kalleimpana muistona ja esikuvana kaikesta venäläisestä, hyvästä ja pyöreästä. Kun Pierre seuraavana päivänä aamun sarastaessa näki naapurinsa, toteutui ensimäinen vaikutelma jostain pyöreästä täydellisesti: koko Platonin vartalo, joka oli kiedottu nuoralla vyötettyyn ranskalaiseen sinelliin, lakkiin ja niinivirsuihin, oli pyöreä. Pää oli aivan pyöreä, selkä, rinta, hartiat, jopa kädetkin, jotka riippuivat semmoisessa asennossa, kuin olisivat ne tahtoneet aina jotain syleillä, olivat pyöreät; miellyttävä hymy ja suuret, ruskeat, pehmeät silmät olivat pyöreät.
Platon
