näyttelen viatonta ja hyvää ihmistä. Näyttää siltä kuin ei kukaan täällä aavistaisi minun hairahdustani.
MARIA. Minä en ymmärrä, onko sinulla ollut joku rakkaussuhde?
ANNA. On.
MARIA. Tietääkö miehesi siitä?
ANNA. Ei.
MARIA. Sinulla oli siis vakava syy salata se.
ANNA. Oli, oli. Minä en jaksa enää pitää sitä salassa. Kun näin tuon pojan Kaarnan kaupassa, sain heti sellaisen tuskan. Minun täytyy nähdä hänet uudestaan ja uudestaan ja minun täytyy saada puhua hänestä.
MARIA. Minä alan aavistaa. Sinä luulet, että hän olisi entisen rakastettusi poika.
ANNA. Minun poikani! (Maria hämmästyy ja kuuntelee jännityksellä.) Kuule, se syntyi kaukana täältä, toisella puolella Suomea, (kiivaammin) ja minä jätin sen eräälle vaimolle. Susiska eli Suska oli hänen nimensä.
MARIA. Tumma, pitkä, laiha nainen, käy aina mustiin puettuna, ontuu hiukan. Hän on oikeastaan kauhea ihminen.
ANNA. Sinä tunnet sen naisen?
MARIA. Kyllä minä sen ihmisen tunnen. Hän on hyvin kummallinen. Siitä on noin kymmenen vuotta, kun hän ensi kerran ilmestyi tänne, tuli luokseni ja pyysi kaunopuheisesti kahta lasta kotiini, toi paperit ja selitti, mistä lapset olivat. Äiti oli kuollut ja jättänyt hänelle pienokaiset. Ne olivat terveitä lapsia, muka! Samana iltana hän lähetti kaksi kuolevaa raukkaa, niin nääntynyttä ja kidutettua, että minut valtasi ruumiillinen tuska ja kauhu. Suska itse oli hävinnyt. Mutta hän joutui kiinni ja on kärsinyt rangaistuksensa.
ANNA. (Kysyy jännittyneenä.) Nääntyneitä ja kidutettuja! Kuolivatko ne lapset?
MARIA. Kuolivat.
ANNA. Minunkin poikani kuoli – kuoli Suskan kamarissa.
MARIA (jännittyneenä). Suskan kamarissa! Sinun poikasi! Luuletko sinä… tiedätkö sinä ehkä…!
ANNA. Voi, minä en tiedä mitään! Minä näin pienen ruumiin, niin laihan, niin laihan, sen luukkoset olivat kuin lankaan pujotetut. Se oli vain kahden viikon vanha. Minä olen tuskallisina öinä kysellyt itseltäni, kuinka lapsi kuoli. Minä en saa mitään varmuutta, mutta minulla on epäselvä tunne, ettei se ollut minun lapseni.
MARIA. Mikset kysynyt Suskalta?
ANNA (katsoo pelästyneenä Mariaan). Suskalta? Minä en tiedä, missä hän on, ja silloin ensin minä en uskaltanut, en voinut.
MARIA. Suska on nyt täällä, on päässyt vankilasta. Siellä hän on merkillisesti muuttunut. Minä olen antanut työtä hänelle. Hän neuloo liinaompelua erinomaisesti.
ANNA (hätääntyneenä). Onko hän täällä kaupungissa?
MARIA. Asuu täällä aivan lähellä.
ANNA. Hän voi puhua tästä kelle tahansa.
MARIA. Se ei ole Suskan tapaista. Hän tietää paljon ja pitää kaikki salassa. Kuule, Suska tietää varmaan, kuka tämä nuori mies on. Ajattele, jos hän olisi sinun poikasi!
ANNA. Näinhän minä ruumiin!
MARIA. Et ole kuitenkaan varma, oliko se oma poikasi.
ANNA. Minä en koskaan katsonut poikaani. Sanottiin, etten sitten enää voisi siitä luopua, ja minun täytyi!
MARIA. Tahtoisitko, että poikasi nyt eläisi?
ANNA. Hän voisi tulla tänne koska tahansa ja katsoa minuun ja kysyä – kysyä, miksi minä hänet jätin enkä pitänyt itse? Mieheni ja Siljakin näkisivät hänet ja minun pitäisi ilmaista kaikki!
MARIA. Tunnustus on välttämätön, vain sillä tavalla voit sovittaa ja saada rauhan.
ANNA. Jos olisin yksin, saisin heittää tämän naamarin. Nyt minä olen valehdellut kahdeksantoista vuotta miehelleni. Sinä et tunne Augustia. Hän näyttää niin tasaiselta. Kaikki ikäänkuin liukuu hänen ohitsensa kevyesti, aivan kuin ei hän mistään välittäisi. Mutta kun hän ojentaa kätensä ja tarttuu kiinni, pitää hän varmasti. Heti kun tulin hänet tuntemaan, tiesin olevani kiinni, olin tahdoton, näin kaikki hänen silmillään, elin hänen elämäänsä… En uskaltanut ajatellakaan vasta tapahtunutta onnettomuuttani. – Nyt on tunnustus mahdotonta. (Nousee.) Onhan Siljankin onni ja elämä vaarassa. Ajattele lapsi parkaa. Hänen pitäisi saada iloita elämästä nyt juuri, kun hänen nuoruutensa alkaa. Näetkös, minä en voi puhua!
MARIA. Entä poikasi? Tahdotko hyljätä hänet toisen kerran?
ANNA. Minä tahdon varmuutta.
MARIA. Suska yksin tietää ja hänen täytyy puhua. Sinä et voi itsesi etkä poikasi vuoksi olla kysymättä.
ANNA. Tee sinä mitä tahdot, minä en jaksa.
MARIA (menee ovelle, huutaa). Orvokki! Oletko siellä? Tulehan tänne hiukan! (Ottaa pöydältä valokuvan ja kun Orvokki tulee, näyttää hänelle sitä.) Kenen kuva tämä on?
ORVOKKI (hätkähtäen). Näkyy olevan herra Oraan.
MARIA. Mistä se on tänne tullut?
ORVOKKI (nakaten niskojaan). Mistä minä sen tietäisin?
MARIA (katsoo häneen). Sinä et ole suora etkä ystävällinen. Me puhumme tästä myöhemmin. (Orvokki painaa päänsä alas.) Olet käynyt kalpeaksi viime aikoina, lienetkö sairas? Mene Suskan luo ja pyydä häntä käymään luonani nyt kohta.
(Orvokki menee.)
ANNA. Minä en uskalla puhutella sitä ihmistä. Minä en voi!
MARIA. Sinä sanoit, että sinun täytyi puhua pojastasi. Se sama voima pakottaa sinut vielä omistamaan poikasi ja entisyytesi.
ANNA. Mitä voimaa sinä tarkoitat?
MARIA. Sinä olet äiti. Se voima sitoo ja lumoo. Sitä ei voi pyyhkiä pois mielivaltaisesti. Se tekee sinutkin vielä vahvaksi.
ANNA. Minä olen niin heikko, vain taakaksi omaisilleni. Mitä minä voisin tehdä? (Nyyhkii hermostuneesti ja istuutuu.)
MARIA. Paljon, paljon!
ANNA. Sinä olet niin varma. Se vahvistaa minuakin. Auta sinä minua, kysy Suskalta…!
MARIA. Voisin kysellä, mutta varmuutta et siten saa. Sinun pitää itse kysyä ja itse kuulla.
(Maria on mennyt ovelle ja palaa Annan kääntyessä häneen.)
ANNA. Päässäni uiskentelee, tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin koko elämä siirtyisi minusta kauas… Ei vielä, ei vielä…! (Kääntyy Mariaan.)
MARIA. Asia muuttuu vaikeammaksi vuosi vuodelta. Kerran se on liian myöhäistä. Kerranhan valheetkin hautaantuu.
ANNA (istuu ja tuijottaa eteensä). August aavistaa jotakin. Voi, onhan se minussa näkynyt, sellainen Kainin merkki. Nyt hän saisi sen silmin nähdä, korvin kuulla. Maria, eikö ole parempi, että minä poistun, häviän…
