keritään, eihän sitä tuulessa kaikkia…! yritti asemamies puolustella.
– Olemme olleet koko aamun ruuatta.
– Patikoikaa kotiinne, naurahti toinen mies, joka oli ollut irrottamassa veturin osia.
– Sattuu olemaan vesimatkaa, huomautti pönäkkä naishenkilö.
– Kun on noin hyvin pumpuloittu, niin taitais se vesikin kannattaa, naurahti rautatieläinen, – eihän siinä muuta, istuu pinnalle ja alkaa meloa.
– No, vaikka vaan, heläytti nainen leveästi nauraen, – ja teiät minä otan peräkaneettiin!
– Lemmossa kanssa!
– Ei kuin lemmessä vain, lemmessä! nauroi nainen ja löi muhkeita lanteitaan häviten joukkoon.
Joukon nauru upposi huutoon: juna tulee! Se vihelsi kallioiden välissä ja puhkui voitonriemuisella räminällä asemalle.
Virva Auer tähysteli tarkkaan jokaista ohi kiitävää vaunun akkunaa ja siltaa ja huudahti: – Airi, Aksel Allas! Juna pysähtyi ja siinä he olivat, mutta Virva ei päässyt tulijoita lähelle tungoksessa, vaan täytyi tyytyä odottelemaan etäämpänä. Hänen silmänsä sattuivat outoon mieheen, joka puheli Airin kanssa asemasillalla. Hän seisoi selin ja hiukan kumarassa voidakseen melussa saada seuralaisensa kuulemaan äänensä. Tohtori Allas, Aksel serkku, tervehti etäältä heiluttaen hattuaan. Virva vastasi siihen kädenliikkeellä yhä tarkastaen vierasta katseillaan.
Tohtori Allas raivasi tien Airin kanssa Virvan luo ja tarttui hänen käteensä vanhan ystävän oikeudella pidättäen sen ja vieden kainaloonsa. Virva katsoi pettyneenä ympärilleen, vieras herra ei ollutkaan heidän mukanaan. Virva irrotti kätensä hiljalleen heidän päästessään pois tungoksesta.
– Kiitos kirjeistä ja kutsusta, kuiskasi Allas. Olisin tullut kaikissa tapauksissa, mutta kirjeesi antoi minulle varman oikeuden.
– Kyllä täällä tarvitaan apua, sinun pitää heti alottaa työ. Matkustajatkin tarvitsevat järjestäjää ja opastajaa. Me laitamme komitean. Kuka vieras sinun kanssasi puheli? kysyi hän samassa sisareltaan.
– Merkillinen mies, erinomaisen intressantti. Me olimme kaikki osakunnan tytöt ihastuneita häneen koko syksyn.
– Minä kysyin, kuka hän on, toisti Virva vanhemman sisaren komennusoikeudella.
– Kissa vieköön, sitähän minä juuri selitän. Luuletko sinä ehkä, että hänellä on suuri, peritty nimi? Hui, hai, hän on vain niitä Pohjan kamaran puukkojunkkareita.
Virva jätti kyselyt sikseen harmistuneena rupattajaan.
– Anttu Pouta, maisteri, siksi häntä nimitetään. No, viisastuitko, ja saanko nyt jatkaa ansioluetteloa? intoili Airi.
He olivat tulleet torin laitaan seuraten ihmisvirtaa asemalta.
Airi unohti ansioluettelon ja hyppäsi ajurin kärryihin ollakseen hiukan korkeammalla muita ja nyki Virvaa ja serkkuaan mukaan.
– Kylläpä sinä keksit, ajakaa pois hänet, sanoi Virva ajurille.
– Joutaahan siinä seistä, sanoi vanha ajuri, – seison tässä minäkin, herrasväki nousee vaan kärryihin.
Eläköön! kaikui taas kautta torin. Joku oli lopettanut puheensa.
Kaiku vieri ukkosenjyrinänä harjusta harjuun kaupungin ympärillä.
Airi hyppäsi istuimelle seisten siinä seitsentoistavuotiaan huolettomalla riemulla huutaen terveiden keuhkojensa voimalla: – eläköön, eläköön isänmaa!
Kansan katseet laajalla torilla kiintyivät häneen ja mille puhuja lieneekin eläköön-huutonsa kohottanut, nyt se kaikui eheänä ja voimakkaana isänmaalle.
Airi heilutti hattuaan kahden käden voimiensa takaa ja astui alas istuimelta.
– Tämä on lakkoa, niin tehtiin Helsingissäkin ja joka asemalla tullessamme.
– Kuulkaa, huudahti Virva tarttuen kovakouraisesti sisarensa käsivarteen, – ole nyt hiljaa! Hän astui kärryihin muuttuneena korviksi ja silmiksi.
Pouta seisoi nyt korkealla lavalla ikäänkuin kaiken kansan hartioilla, vapaana taivasalla, taustanaan siro kirkko, joka harjun laidasta lähetti helähtelevien kellojen soinnut kaupungille. Nuoren miehen olennossa oli onnellisen ihmisen lumous, joka voitti heti kansan suosion, otti heidän sydämensä ja luottamuksensa näyttäytymällä. Hänen äänensä yhtyi sointuvana ja kauas kantavana kirkonkellojen heleään soittoon.
– Kellot soittavat maallemme uutta aikaa. Niinkuin me täällä torilla seisomme pyhästä onnesta sykkien, kerran vapaina ajatellen ja suunnitellen kansan onnea, niin on koko Suomi nyt yhdeksi sykinnäksi liittynyt, yhtenäisellä tahdolla ja voimakkaalla kädellä pysäyttänyt arkielämän rattaat. Ei liiku yksikään pyörä, eivät loista valot, eivät kulje junat, laivat, ei askaroi yksityinen arkityön aherruksessa, ei hääri virkamies eikä lainvalvoja toimessaan. Me olemme nyt yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta odottaen järkähtämättöminä oikeuden ja vapautemme julistamista, kunnes jokainen meistä voi sanoa: laki on minun turvani ja vapaan ihmisen oikeudet kansalaisosani! Kansa on nyt oman onnensa seppä, mutta se on samalla oman onnensa vartija. Voi sitä, joka nyt järjestyksen rikkoo, hän loukkaa samalla kansansa pyhimpiä elämän ehtoja. Muistakaa kansalaiset: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!
Hyvä-huudot kaikuivat kuin yhdestä suusta, ja puhujan vakava ja juhlallinen olemus muuttui tuttavallisemmaksi, kun hän jatkoi tehden käytännöllisiä ehdotuksia järjestyksen pidosta, lakkokomitean valitsemisesta, matkustajien majottamisesta ja ruokkimisesta, junankulun ja laivaliikkeen lakkauttamisesta, sähkölaitoksen, tehtaiden ja liikkeiden sulkemisesta ja niistä moninaisista seikoista, jotka ovat nykyaikaista elämää.
Puhuja astui lavalta, ja kuin yhdestä tahdosta paljastuivat päät ja "Maamme" laulun sävelet yhtyivät kirkonkellojen soittoon.
Anttu Pouta seisoi lähellä lavaa kaupungin työväen luottamusmiesten keskessä. Hänet oli pääkaupungista lähetetty puolueen puolesta johtamaan sosialistisen järjestön työtä tässä vilkkaassa ja kuohuvassa kaupungissa. Karsaat silmäykset mittailivat hänen hienostunutta ulkoasuaan, ja monet karkeat sanat olivat tähdätyt haavottamaan tulokasta, mutta ne kirposivat pystymättä, tylsistyneinä ja Anttu Poudan vakavilla ja luottavilla katseilla palkittuina. Epäämättömät, asialliset suunnitelmat tärkeissä ja pulmallisissa kysymyksissä siirsivät syrjään kaiken lajieron ja erisäätyisyyden, ja pian tuntui hienostuneen Anttu Poudan toveruus hyvältä noille Jareille, elämän kylmyyden jähmetyttämille miehille kuin lämmin ja mukava vaate palelevalle.
III
Pankinjohtaja Auer oli paikkakuntansa mahtihenkilö. Vaikea oli sanoa, mikä hänessä enemmän vaikutti, rahamieskö vai hänen ihmisensä, tuoko luonnonomainen taito vaikenemisellaan hallita ihmisiä vai kookas vartalo, joka huojui ryhdikkäästi hänen liikkuessaan laajoissa pankin suojissa ja toisinaan armollisella tai kohteliaalla, toisinaan tuttavallisella hymyllä taikka päännyökkäyksellä tervehti asiatuttavia. Uneliaiden, hiukan veristävien silmien ilmettä ei saanut milloinkaan nähdä. Ne peittyivät paksujen luomien alle, milloin hänen täytyi lausua joku sana tai antaa myöntymys taikka epäys. Hänen läheisyydessään sai kuitenkin sen tunteen, että tuossa hongassa huminoi, mutta mitä se humina kuiski, siitä ei koskaan päässyt
