pitkäksi aikaa! Ei kule junat, ei pala sähkö, ei saa lihaa, ei saa kohta leipääkään, ei saa ajaa hevosella – ei suinkaan sitä sitten voi kauaa syödäkkään. Pannaan kaikki rattaat seisomaan.
– Niitä rasvataan, sanoi Valtari silmäillen lehteä.
– Kuinkas niitä nyt voisi rasvata?
– Lailla ja oikeudella, selitti Olut-Valtari, – ja vapaudella. Se kuuluu olevan oikein patenttia rasvaa kaikille pyörille.
Salin ovi repäistiin auki, ja jäntterä nahkuri astui touhuissaan sisään.
– Se oli vietävän kokous! huusi hän jo ovessa.
– Joko tarvitaan yövahteja? kysyi Valtari nopeasti.
– Mikä niitä piruja vartioisi! manasi nahkuri.
– Ettäkö punaiset rupeaisivat peijakkaiksi! huudahti Valtari nousten sohvalta.
– Alas kaikki, se on nyt taksana. Ensin kyllä pysyttiin yleisissä asioissa. Se helsinkiläinen pääpukari, maisteri Pouta on läpiliipattu mies, sai ne aamulla järkiinsä. Nyt tahdotaan laasta puhtaaksi kaikki yhdellä iskulla, selitti nahkuri laapaisten kämmenellään pöytää.
– Pyyhkäistäkö koko höskät ja tehdä punaiset onnellisiksi?
– Kaikki poliisit pantiin pois viralta ja meidän pormestarimme, – no, taisihan siinä olla vikaa miehessä. Kansalaiskaartille on annettava poliisien aseet. Niin kuuluu olleen määräys jostakin etäämmältä seudulta ja nyt niitä kaartilaisia ruvetaan värväämään.
– Entä sitten? kysyi Valtari jännittyneenä.
– Entä sitten? Niillä on hiivatisti rautoja ahjossaan.
– Sanon teille: porvarit pannaan ahtaalle ja maltaankäry tuntuu kauas.
– Mitä sinä tarkotat?
– Oluttehdasta.
– Onhan se lakossa ja lukossa. No, pannaan vahteja, hevosmiehiä.
– Paras on nousta ruunan selkään ja ottaa "volverit" käsille.
– Pelkäätkö sinä nahkojasi, ivasi Valtari vanhaan tapaansa.
– Minä ennustan, että kohta herra oluttehtailija pelkää kinttujansa, sanoi nahkuri.
– Älähän nyt, olemmehan kaikki isänmaallisia, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Se on niin kaunista, että minunkin kuivettunut sydämeni alkaa kukkia. Aamulla marssin mukana kulkueessa ja huusin eläköötä. Se oli ikimuistettava hetki, puhui Valtari ja sai irti kyyneleenkin silmäkulmastaan.
– Tänä iltana he piirittävät talonne ja laskevat maahan oluenne, ellei saada kosolta vahteja.
– Peijakas, mitä on tehtävä? Eikö voisi keksiä jotakin – mitään ukkosenjohdatinta? Jos yrittäisi tehdä heidät oikein onnellisiksi, valmistetaan syötti, laitetaan ohjelma, oikein korea.
Nahkuri ärähti: – Taitavat olla sellaisia lintuja, etteivät noki kuolleita kärpäsiä. Mutta minä kuulin, että Tampereelta on tulossa muuan punainen julistus.
– Telefonoidaan, sähkötetään, lähettäkööt resiinalla!
– Se hiiva ehtii kyllä vähemmälläkin meidän taikinamme kuohuttaa, murisi nahkuri.
– Sitten ei auta muut kuin vahdit.
– Ja volverit, lisäsi nahkuri.
– Niin, olkoon menneeksi, heillä on pian kansalliskaartinsa.
Kaupungin pastori astui sisään huolestuneena. Miehet tervehtivät, ja nahkuri selitti pyytäneensä pastoria neuvotteluun, sillä hän oli myöskin tullut hiukan höyhennetyksi sosialistien puolelta.
– Voisiko pastori saada ketään vartioimaan kirkkoa, jos he erehtyisivät, eihän sitä voi tietää.
– Olen ajatellut, että sanan voimalla… yritti pastori.
– Sanan voima taitaa nyt olla punaisten suussa, väitti Valtari.
– Voin mennä itse.
– Se on oikein, sanoi nahkuri, löi kättä pastorille ja poistui.
Pastori ja Valtari katselivat toisiaan kieroon. Kummankin kutsumus oli perin vastakkaista laatua, niin ettei porvarius eikä punaisten kammokaan voinut heitä liittolaisiksi tehdä.
– Jumalan kiusaamista tämä meno on, sanoi pastori kuivasti. – Kuka ne nyt ruokkii sadat matkustajat?
– Kaitselmus ja hyvät ihmiset, kiusotteli Valtari kirkon miestä.
– Te pilkkaatte. Vai olisi ihmisten villiys kaitselmusta? Te keitätte olutta, yhtä hyvin sekin voisi olla kaitselmusta.
– Niin teen, ja tietääkseni se on rehellistä työtä.
– Taivas meitä valaiskoon, huokasi pastori.
– On niinkin, teenhän minä kuusi päivää viikossa työtä ja omassa nimessäni.
– Tehdään sitä työtä jos jonkinlaista.
– Kuinka monta päivää viikossa pastori tekee työtä? Yhden ainoan ja senkin – toisen nimessä.
– Kenenkä toisen?
– No, ettekös te, herra pastori, Jumalan nimessä puhu? oli Valtari kysyvinään suurin silmin.
– Paatuneet puhuvat paatuneiden tavoin, sanoi pastori arvokkaasti ja poistui.
Tarjoilijatytöt olivat juosseet akkunaan ja nojasivat ulos nähdäkseen kauas kadulle.
– Jo tulee pieniä poikia, huusi eräs.
– Pieniä poikia, toistivat toiset tungeskellen ja töykkien toisiaan.
– Isoa katua alas, kohta kääntyvät tänne päin.
– Kuinka ihanaa, kun vain saisi olla mukana!
– Nyt, nyt torvet kiiltelevät ja lippuja on niin paljon, punaisia, punaisia, vain punaisia ja suuria, kuulkaa, työväenmarssia lauletaan.
Tytöt hyräilivät mukana ja heiluivat tahdissa, mutta eivät osanneet sanoja, sillä he kuuluivat porvarilliseen leiriin.
– Joka puolelta tulvii ihmisiä, kaduilta, maantieltä, kirkonmäeltä, katsokaa, metsästäkin! huusi Aino neiti.
– Markkinaväki on jäänyt kaupunkiin.
– Kuka sitä nyt raaskisi lähteä pois maailman mullistuksesta!
– Lähdetään mekin! sanoi Aino ja juoksi samalla ulos.
– Entä kassa ja rouva! huusivat toiset ja seurasivat.
Valtari jäi yksin huoneeseen ja katseli torille akkunasta, josta
