Ehkä ihme, ehkä sittenkin oli olemassa salaperäinen kohtalo? Hänen oli hyvä olla, sanomattoman kevyt ja hyvä.
– Ei ole onnea eikä onnettomuutta, on vain elämä, kaunis ja kallis elämä, kaunis ja kallis toistemme kautta, kuuli hän Poudan äänen sanovan hänen korvaansa.
Käsi unohtui käteen ja antoi pienellä liikkeellä mittaamattoman suuren oikeuden onneen. He seisoivat kansanjoukossa unhottaen itsensä – minne ja kuinka kauaksi?
Virva veti hiljaa kätensä pois ummistaen silmänsä ja hengittäen syvään ja pyyhkäisi kädellään silmiään. Arkiminä heräsi tottelemaan sovinnaisuuden suojelevia lakeja. Lumous ei vain tahtonut haihtua, se ikäänkuin painoi jäseniä, sitoi, ei tahtonut laskea poistumaan, ei viipymään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja ojensi kätensä hyvästiksi ehkä liiankin äkkinäisellä liikkeellä. Nuori mies tarttui käteen ja vielä kerran upposi katse katseeseen. Se ei ollut siis erehdys, ei sattuma, ei uni: – ah, hyvästi!
– Milloin, milloin? kysyi Pouta kiihkeästi.
– Illalla ehkä, asemalla matkustajien juhlassa.
– Varmasti, minä tahdon, pyydän, varmasti! He olivat tulleet Auerin portille, ja Virva veti kätensä irti.
– Ehkä, ehkä, hyvästi! Hän melkein juoksi kotiin.
VI
Kaupunkilaisille ja matkustajille oli valmistettu juhla, ja asematalon tilava, kolmannen luokan odotushuone oli kansaa täynnä. Sieltä kuului mahtava humu, soittoa ja laulua, hanurit, viulut ja torvien äänet vuorotellen.
Maalainen markkinaväki oli miehissä kerääntynyt pohtimaan tärkeitä kysymyksiä.
– Tuleekos siitä tasaamisest oikein totta ja? kysyi Killimäen Mikko Karrilta, joka oli maalaisten kesken erikoisessa suosiossa.
– Niinhän ne hokee, naurahti Karri.
– Nääs, Mikko, enkös sit sinulle sanonut? tuiskasi Maija, Mikon seuralainen.
– Älä sie nyt sekota?
– Tarttishaa se saara selväks ja onhaa sit oltu sosialistien pakeil.
– Joko on selvinnyt? kysyi Karri.
– Eihää ne sit koskaa sano oikein reilusti, että ton saat sie ja ton sie, vähä vaan sinne päin viittailee ja selittelee.
Odotussalin seinälle oli naulattu tulipunainen lippu, ja siinä oli kirjotus: Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Maijan huomio kiintyi siihen, hän läheni ja kohotti lipun kulmaa.
– Mitähän tohon on räntätty? Saahan tot kai lukea. Va-pa-us; vel-je-ys, tasaa… kattos, Mikko, onhaa tos nyt taaskii siit tasaamisest. Näät sen nyt omin silmin. Etkös nyt jo usko?
Maija tavaili yhä edelleen. – Tasaa… minnekäs se sitte vielä menee? Ärrä – voisuus!
– Etkös nyt ymmärrä? tokaisi Mikko, – tasa-arvoisuus.
– Mitäs, kun oli pantu toiselle riville, puolusteli Maija. – Tasa-arvoisuus, siithää ne puhuivat ja sanoivat, että naiset ja kaikki ihmiset olisvat nyt tasa-arvoisia, ja se on samaa kuin yhrenverosia. Taikka kuinkas sen selittäis – samanlaisia!
– Ho, ei, koskas se tulis lammaskaa hevosen veroseks?
– Taikka vaimo mieheksi, sekaantui Karri puheeseen.
– Mitäs ne sitten vänkkää? Kun on kerran vapaa, niin kai sitä on tasa-arvoakin? Ja silloin tekee, mitä itte tykkää, eikä saa kysyä, onko niits vai vaimoihmiin! puhui Maija.
– Kaapii puoleensa niin paljon kuin kynnet kestää, sanoi Karri nauraen.
– Niin justiisa, intoili Maija.
– Mitäs sinä, Maija, teit ketulle, kun se söi sun kanas? sanoi Mikko sytyttäen paperossin, jonka Karri oli hänelle tarjonnut.
– Se on kettu se, ja niitä saa tappaa myrkyllä. Mut mäne sie ja tapa ihmiin, niin saat nährä!
– Se on vapaus se, ettei saa tehrä, mitä itte tykkää. Kun se ei oo sillä tapaa vapaa kettukaa, niin ei se oo ihmiinkää, selitti Mikko oikein esimerkin kautta.
Maijan kasvot olivat käyneet innosta ja suuttumuksesta oikein punaisiksi, ja kimakalla äänellä hän vakuutti:
– Aina sie riitelet vastaa. Miksei se nyt olis vapautta, kun ne sanoo, että on! Etkös kuullut, kun niiren laulussakii sanoo, että "oikeutes ota!"
– Niin, se on oikeus se eikä mikään vapaus, vakuutti Mikko levollisena vilkaisten Karriin.
– Kattos kun nyt taas kierrät, vaikka se on kaikki samaa, – tasaamist se on!
Maijan into kiihtyi suuttumukseksi niinkuin aina kotonakin, kun hän huomasi joutuvansa tappiolle. – Enkä mie enää viitti! huusi hän, – eihän ton visan päähän mikään mahru! Se tässä kaakattakoon ja yötä myören juoskoon, kun ei kuitenkaa saa uskoa, mitä opetetaan. Se näitä munia ja villojakin kanniskelkoon, kun ei kukaan osta! – Hän heilutti nyyttiä uhkaavasti.
– Älä riko niitä munia, kolmen markan munat, varotti Mikko.
– Toss' on, syö! sähähti Maija ja heitti nyytin Mikolle, joka otti sen ilmassa vastaan niin rauhallisesti, ettei paperossista tuhkakaan pudonnut.
– Voi vaimoväen sisua, sanoi hän vain ja sovitti nyytin lekkerin viereen tuolin alle ja istui itse jälleen tuolille. – Mänköön nyt, kylhää sielt tulee, kun sisu asettuu. Se on sellain tuittupää, mut hyvä sill on syrän.
Pouta oli tullut ovessa Maijaa vastaan ja samassa maalaisnaisen viha lauhtui. Kun vielä punakaartilaiset, joiksi kansalliskaartilaisia varsinaisesti sanottiin, marssivat oikein sotilaallisessa järjestyksessä sisään ja torvet remahtivat soimaan, täytyi hänen seurata saliin takaisin.
Miehet tyhjensivät limonaatipulloja janoonsa ja Karri huomautti Poudalle: – Nytkös se on oikein tasajako?
– Kerranhan sekin on alotettava, sanoi Pouta. – Porvarit ovat sen jo osaksi toteuttaneet ainakin tässä kaupungissa.
– Kutka porvarit?
– Maksattehan te kaikki työväelle palkat, vaikkei työssäkään olla.
– Tarkkaas nyt, Mikko, eikös ne taaskii sano, että on tasajako? huomautti Maija.
– Älä nyt höpise, kuulenhaa mie sen ja ymmärrän.
Maija tahtoi päästä selville, ja hän niiasi Poudalle kysyen rohkeasti: – Onkos se nyt oikein niin tarkotettu, että jaetaan tasan, että saa maata, kellä ei ole maata?
– No, sehän se on tarkotus, että maata maatonkin sais ja sulhanen morsiamen nais, sanoi Pouta sulavalla hymyllä ja kaatoi limonaatia lasiin. – Hei, juokaa limonaatia! Tasajaon limonaatia!
– Kattos kuinka se on höyli, sanoi Maija Mikolle syvään niiaten ja joi.
Ovelta töytäsi kaupungissa hyvin tunnettu sosialistinainen
