koja hetkiä
ÁRPÁD BERCZIK
Árpád Berczik syntyi Heinäkuun 8 p: nä 1842 Temesvárin kaupungissa vanhasta unkarilaisesta aatelissuvusta. Opintonsa hän alotti syntymäkaupungissaan, jatkoi niitä eräässä katolisessa kymnaasissa Pestissä ja päätti ne yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa tohtorintutkinnolla. V. 1864 hän astui virkamiesuralle ja sijoitettiin 1867, perustuslaillisen valtioelämän uudestaan voimaan päästyä, sisäasiain ministeriöön, jossa vuodesta 1872 alkaen on johtanut painoasiain osastoa. Nimitettiin 1877 ministerineuvokseksi ja kutsuttiin 1888 Unkarin tiedeakatemian jäseneksi.
Kaunokirjallisuudessa Berczik esiintyi 1859 runoilla ja jatkoi följetongeilla, novelleilla sekä kirjallisuuden- ja taiteenarvosteluilla useammissa kaunokirjallisissa aikakauskirjoissa ja valtiollisissa sanomalehdissä. Varsinkin hänen "causerie'nsa", juttelunsa, joita hän kokonaisen vuosikymmenen kuluessa nimimerkillä "Argus" kirjoitteli, saavuttivat paljon lukijoita ja suurta suosiota. Tämä hänen toimintansa aikakauskirjallisuuden palveluksessa, johon yhteen aikaan kuului valtiollistenkin artikkelien laatiminen, käsitti etenkin vuodet 1868-1875.
Paljoa pysyväisemmällä halulla ja suuremmalla menestyksellä Berczik kuitenkin on työskennellyt näytelmäkirjallisuuden alalla, ollen yksi Unkarin tuotteliaimpia ja paraimpia huvinäytelmänkirjoittajia. Etevän tekotavan, erinomaisen kekseliäisyyden ja sattuvan luonteenkuvauksen ohessa hän varsinkin raittiilla, alkuperäisellä, kansanomaisella huumorillaan on voittanut yleisön tunnustuksen ja suosion. "Berczik on", sanoo eräs unkarilainen kirjallisuudenarvostelija, "herttaisen mielialan, viattoman leikillisyyden runoilija. Hänellä on tarkka silmä huomaamaan nykyajan yhteiskunnallisen elämän ilmiöitä ja suuri kyky niitä elävästi esittää. Hän liikkuu Unkarin keskisäädyn iloissa ja suruissa, tuon säädyn, joka on omituinen sekoitus aatelia, porvareja ja n. s. latinalaisia. Hänen runottarensa viihtyy paraiten kaupunkilaispiireissä, vaikka se toisinaan lähtee maaseudullekin sen kirjavasta kansanelämästä aiheita etsimään. Berczik on kadehdittavan pilvetön luonne, joka kuvailee elämää ainoastaan mikäli se näyttää viehättävältä. Hänen miehevää vakavuuttaan pitää sulavana hänen kevyt verensä. Hän saattaa yhtaikaa hymyillä ja rypistää otsaansa. Hänen nuhdesaarnansa tahtovat huvittavalla tavalla parantaa, hän ei heiluta ruoskaa, vaan koettaa makeisilla saada pahantapaisia lapsia siivoiksi. Ei hän myöskään paljasta mitään märkää-tekeviä haavoja, tunnustelee vain tutkivin sormin kaikenlaisia yhdyselämän migränejä (päänsärkyjä). Hän ei pauhaa syntejä vastaan, vaan viepi hairaukset ad absurdum (osottaa ne mielettömiksi). Mitä hän tuo esiin, jää alati iloiseksi leikiksi, hänen kappaleensa päättyvät aina päivänpaisteesen."
Berczikin ensimmäinen kappale, joka jo 1862 esitettiin Kansallisteatterissa, oli 1-näytöksinen huvinäytelmä "Ei ole mammaa". Vielä samana vuonna joutui näyteltäväksi "Aatami ja Eeva", joka suuresti miellytti yleisöä, samoin kuin sitä seurannut "Älykäs nainen". Kirjallinen toiminta Budapestissä heräsi siihen aikaan uuteen eloon. Samassa määrässä kuin Unkari sai takaisin valtiollisen itsenäisyytensä, elpyi se taiteellisessakin suhteessa. V. 1867 kirjoittamallaan komedialla "Neljännes-magnaatit" Berczik saavutti suuren menestyksen. Siinä, niinkuin muutamissa muissakin näytelmissään, esim. "Bachhanantit", "Yhteiset asiat" (joka jälkimmäinen on käännetty saksan ja ranskan kielillekin), käsiteltiin päivän kysymyksiä, enemmän tai vähemmän ivallisella tavalla.
Ytimekkäällä kansannäytelmällään "Szekely-maalla" Berczik 1874 voitti Kansallisteatterin 1000 tukaatin kilpapalkinnon. Tällä etevällä näyttämöllä esitettiin sittemmin vielä hänen huvinäytelmänsä "Epäilijä", "Kansanmieleisyys", "Tanssiaiskuningatar", "Naittajatar" (molemmat viimemainitut saksalaisillakin näyttämöillä esitetyt), "Hyväntekeväisyystarkoitusta varten", "Sininen kamari", "Katso hänen äitiään" (saksaksi käännetty), "Protektsioni", "Peterdin taistelu", "Himfyn laulut".
Samaan aikaan esitettiin Budapestin Kansanteatterissa useampia Berczikin kirjoittamia, raitista, todellista kansanelämää uhkuvia kansannäytelmiä, niinkuin "Vanha kupitsa", "Igmandin papinkokelas", "Talonpoikaisneiti", "Posti-Klaara", "Sotavanhukset".
V. 1893 Berczik huvinäytelmällään "Uusi muoti" voitti 1500 floriinin suuruisen Garai-palkinnon ja "Pappa" nimisestä komediastaan hän sai Unkarin akatemian jaettavan Teleki-palkinnon. Berczikin uusin, tänä vuonna valmistunut näytelmä on 3-näytöksinen "Ministeripula"; sen aihe on otettu Unkarin nykyisestä valtiollisesta elämästä, taustana valtiopäivätapaukset, ja siinä ruoskitaan valtiollisia onnenonkijoita.
Kertomuksissaankin Berczik käsittelee hupaisia ja leikillisiä aineita, liikkuen niissä, kuten huvinäytelmissään, sivistyneissä seurapiireissä ja pysyen aina säädyllisyyden rajoissa. Hänen humoreskeissaan vallitsee raitis, alkuperäinen henki, kansallisella pohjalla. Niitä on ilmestynyt kaksi kokoelmaa: Vig órák, Hauskoja hetkiä, 1888, ja Öszi hajtás, Syysvesoja, 1897.
Ne leikkisät kertomukset, joilla Árpád Berczik nyt esitetään suomenkieliselle yleisölle, ovat valikoima vastamainitusta kahdesta kokoelmasta.
Helsingissä, Toukokuulla 1902.
A. J.
"TYTTÖ."
(Pienen vauvan itsetekemästä elämäkerrasta.)
Tässä lepään sangen kauniissa, sinisellä katoksella varustetussa kehdossa, kasvot huolellisesti peitettyinä.
Vasta puolitoista tuntia on kulunut siitä kuin näin päivän valon.
Ympärilläni vallitsee syvä hiljaisuus, ainoastaan silloin tällöin tullaan kehtoni luokse – eräs hyvä täti nostaa huivia ja näyttää minua erilaisille, minua paljoa isommille ihmisille, joitten kasvot ovat milloin parrakkaat milloin parrattomat.
Silloin täti säännöllisesti sanoo:
– Eikö ole kaunis pieni vauva?
Taikka:
– Eikö se ole soma?
Johon asianomainen hymyillen vastaa: "Kovin herttainen."
Sitten arvellaan, kenenkä muotoinen olen. Olentoni, siltä näyttää, on kokoonpantu eri henkilöiden aineksista ja itsestäni minulla ei ole mitään, sillä sen mukaan, mitä tähän asti olen kuullut, ovat silmäni mamman, otsani papan, nenäni isoisän ja suuni useampien perheen muitten jäsenten.
Tähän olisin tyytyväinen, mutta on jotakin, joka nuorta mieltäni katkeroittaa; elämäni aamutaivas ei ole mustaa pilkkua vailla. Kaunis, sangen kaunis nuori mies katsoo minuun usein. Tämä kaunis mies on isäni, jolle jo näin aikaisin ja varmaankin vastoin tahtoani lienen saattanut suurta surua. Hänen kasvonsa ovat vakavat ja synkät, olenpa joskus nähnyt kyynelpisarankin hänen silmäkulmassaan. Alussa luulin, että kenties hän on näin murheellinen äidin tähden, joka liikkumatonna lepää vuoteessa lähellä minua, mutta sittemmin sain tietää, ettei äidillä ole hätää. Hänen ääntänsä tosin vielä tuskin olen kuullut, vaikka en ole nukuksissa ja korvat pystyssä kuuntelen mitä ympärilläni tapahtuu, mutta äidin vaitioloon on syynä se, että tohtori sanoi isälle:
– Teidän vaimonne jaksaa asianhaarain mukaan erinomaisen hyvin, hänen suonensa tykyttää säännöllisesti, vaan älkää kuitenkaan salliko hänen vielä tänään puhella.
Äitiä siis ei mikään vaivaa.
Sen jälkeen lisäsi tohtori:
– Mutta te näytätte kovin juhlalliselta nuoreksi isäksi, silläkö tavoin tervehditte esikoistanne?
Isä ei vastannut siihen mitään. Sen sijaan isoäidin minulle jo tuttu ääni lausui:
– Elek on niin lapsellinen. Hän on suutuksissaan, ettei tullut…
– Ymmärrän, ymmärrän – vastasi tohtori naurahtaen. – Vaan tuleepa vielä
