mielittelee häntä kaikin tavoin, mutta tuota pientä houkkiota ei käy mitenkään saaminen laulamaan. Alussa hän luuli vaitiolon syyksi pelkuruutta, tottumattomuutta uuteen häkkiin ja ympäristöön, mutta nyt on jo neljäs päivä ja tuo oikullinen lintu vielä nytkin istua kököttää liikkumatonna yhdellä puikollaan. Ainoastaan suurin nälkä ja jano saattavat pakottaa sitä hypähtämään alas ruokakupille, ja kun hänen hallitsijattarensa pistää häkkiin sormensa ja tahtoo veikostella hänen kanssaan taikka tulee liian likelle häkkiä, tekee lintu mitä hurjimpia lentoyrityksiä häkissä.
Kaunis nainen ei vieläkään menetä kärsivällisyyttään – hän tahtoo odottaa. Ja hän – todellakin odottaa viikon, odottaa kaksikin viikkoa – turhaan. Muutamaa katkonaista äännähdystä lukuun ottamatta kuuluisa laulaja ei anna mitään kuulla.
– No, sitten minun täytyy luopua siitä toiveestani, että hauskuuttaisit asuntoani, sinä pieni villilintu! – sanoo hän toisen viikon lopulla ja heittäytyy katkeroittuneena keinutuoliinsa, yrittäen keinumisella karkoittaa suuttumustaan.
Kaunis vaimo parka, olet todellakin säälittävä! Tuskin olit mennyt miehelään – noin viisi vuotta sitten – miehesi jätti sinut iäksi. Puolen vuoden avioliiton jälkeen sinun oli pukeutuminen suruvaatteisin. Noin kolme vuotta takaperin talosi kävi vähäisen hauskemmaksi… Erään nuorukaisen seura oli sinusta sangen mieluisa… Mutta mihin hän joutui? Hän katosi. Ja siitä asti elät yksinäsi, ihan yksinäsi! Sinulla on tosin seuranainen, mutta mitä siitä? Talo on mykkä, kuollut…
Ja kuitenkin olet kaunis ja asuntosi todistaa hienoutta, varallisuutta… Vaan kohtalo ei suosinut sinua ja lopulta sinä luovuitkin kaikesta muunlaisesta toiveesta elämässä… Ainoastaan vähäisen eloisuutta vielä halusit … toiveesi perustit pikku keltalintuun ja siinäkin petyit…
Paha, kiittämätön sydän lienee tuolla pienokaisella.
Sillä jos joku – olipa se lintukin – kahteen viikkoon ei totu uuteen asuntoon, niin siihen ei voi olla syynä muu kuin ilkeys, varsinkin kun osoitetaan niin suurta ystävällisyyttä…
Kaunis leski kavahtaa paikaltaan ja astuu häkin luo. Silloin sattuu akkunaan leveä auringon säde ja lankee juuri häkkiin.
Ja pieni lintu rupee laulamaan… Ja millä tapaa! Iloisemmin se ei visertänyt räätäliläistenkään tuvassa kuin nyt…
Mikä saattoi hänessä mielenmuutoksen aikaan: se auringon säde, joka niin iloisesti tanssi hänen häkkinsä messinkilangoilla, vaiko hallitsijattarensa poveen luotu silmäys – sitä älkäämme tutkiko.
Siinä kyllä, että hän liverteli suureksi iloksi emännälleen, joka jo seisoo hänen vieressään, alottaen hänen kanssaan mitä mielevintä pakinaa.
– Et siis olekaan mykkä, sinä-sinä-sinä? puhuu kaunis, solakka nainen suipentaen suutaan (lintujen kanssa on tapa siten haastella) ja sormellaan uhaten sitä, jota sinutteli.
Ja "sinä" ei enään pelästy, ei räpyttele siipiään häkin messinkilankaisia seiniä vastaan, vaan vastaa ystävällisimmästi:
– Ty … ty – tyy … tshitshitshi!
Kuinka hämärältä näitten sanain merkitys näyttäneekään, nainen ymmärsi sen heti ja vastasikin heti:
– Vai niin! Etkö ole tuntenut olevasi kotona luonani? – Sepä kaunista, sangen kaunista. Enkö ole muka tarpeeksi hemmotellut teitä? Te-te-te pieni veijari!
– Ymmärrän, ymmärrän, te lupaatte vastedes käyttäytyä paremmin, te laulatte kauniisti emännällenne koko päivän, eikö niin?
– Tytyty!
– No niin, minä annan anteeksi, kaikesta sydämestäni.
Niinkuin saattoi nähdä, he ymmärsivät toisiaan varsin hyvin ja pakinaa heidän välillään kesti kauan – kauan. Nainen ei lakannut jaarittelemasta, naljailemasta ihmiskielellä eikä kanari vastaamasta linnunkielellä. Ja tuttavuus heidän kesken nähtävästi kasvoi kasvamistaan! Seuranaisen, vieläpä kamarineidonkin täytyi tulla ihmettelemään, kuinka tuo pieni veitikka nipistelee emäntänsä ruusukynsiä, kun hän pistää ne ristikon väliin.
Hänen äänensä, no, se on lumoova, siitä rouva, seuranainen ja kamarineito ovat yksimieliset.
Tästä lähtien tuli taloon eloa, iloa; aikaisesta aamusta alkaen iltaan saakka lintu liverteli, lauleskeli. Kaunis, solakka nainen, jolla ennen monta kertaa oli ollut niin kovin ikävä (eikä mikään niin rumenna kauniimpiakin kasvoja kuin ikävyyden ilme), näytti nyt aina tyytyväiseltä, iloiselta. Ja kuinka ei, eihän hän enään ollut yksin maailmassa!
Olihan yksi olento, jota hän saattoi rakastaa, josta hän voi pitää huolta. Ja kylläpä pitikin huolta. Huonosti olisi käynyt kamarineidon, jos hän olisi koskenut häkkiin. Laulamisen päivästä alkaen pienen tenoristin sekä ruumiillinen että henkinen hyvä oli kauniin, solakan naisen huolen ja johdon alaisena. Tietäen, kuinka tärkeä puhdas asunto on elämän ylläpitämiseksi hän jokapäivä omakätisesti suurimmalla huolella puhdisti häkin ja ripoitti sen lattialle puhdasta hiekkaa. Sitten hän niinikään omin käsin täytti kylpyammeen vedellä sekä pani päivän ravinnon ruokakuppiin ja seinälankojen väliin, suorittaen täten huolenpidon laulajan ruumiillisesta hyvinvoinnista.
Mutta minne jää henki, sielu? Linnullekaan ei ole kylläksi parissa ruokapalassa; se tarvitsee päivänpaistetta, iloista hälinää, voidaksensa laulaa oikein sydämestään. Ja tuo hyvä emäntä ei unhottanut tätäkään.
Huoneesta huoneesen, ikkunasta ikkunaan hän kantoi häkkiä, sitä myöten kuin aurinko liikkui, ja jotta hänen henkensäkin saisi ravintoa ja pieni tenoristi ei jäisi takapajulle uusimmasta musiikkikirjallisuudesta, soitteli hän sille operettihelmiä osaksi pianolla, osaksi harmoonilla, ilolla kuullen että laulaja ennen pitkää oppi muutamia säveleitä.
– Mitä menisinkään teatteriin? – nauroi eräänä päivänä nainen – onhan kotioopperassani semmoinen tenoristi, joka voittaa Perottinkin.
Jotain puuttui kumminkin vielä kanarin omistajan onnellisuudessa. Kuinka selviä merkkejä hän antoikin rakkaudestaan, niin paljon luottamusta hän ei kumminkaan voinut valaa lintuseen, että kun se laskettiin häkistään, se olisi asettunut istumaan hänen sormelleen, olalleen, päälleen. Mieluisampi sille oli kova uuninreuna kuin ihoa-myöten-istuvan liivin alta pyöristyvä olka, ennemmin se istui jollekin taulunraamille kuin sille valkealle kätöselle, jonka suuteleminen lienee hurmaava nautinto, ja parempana olinpaikkana se piti salongissa olevan palmun latvaa kuin sitä päätä, joka istuu palmuvartalolla ja ansaitsisi kruunun.
– Hyvä Jumala! Tämän ajan kuluessa ja tällä vaivalla olisin jo valloittanut kymmenen miestä, – huusi solakka, kaunis nainen eräänä päivänä, väsyneenä huonosti onnistuneista kokeistaan.
Vihdoin hän kumminkin senkin saavutti. Suuri päivä se oli talossa, kun pieni keltalintu lensi hänen sormelleen… Ensimmäisen kerran se siihen jäi hyvin vähäksi aikaa, lensi melkein kohta pois, mutta parin päivän kuluttua se tottui siihen ja sittenkuin retkeilyt pään tummaan hiusmereen ja olan valkealle lumivuorelle nähtävästi olivat saavuttaneet sen suosion, vietti se tuntikausia näillä suloisilla paikoilla kauniin rouvan kirjoittaessa tahi lukiessa. Joskus tämä ei huomannutkaan ennenkuin tuo veitikka yhtäkkiä istui hänen kaulallaan. Olipa silloin naurua, riemua; hän otti veitikan pehmeään samettikäteensä, nosti sen suulleen ja – sitten he suutelivat, muiskuttelivat toisiaan ja livertelivät niin, että!
Kaunis,
