jossa asia otettiin kaikenpuolisen harkinnan alaiseksi ja tultiin seuraaviin päätöksiin:
a) Gerö Avassyssa on hyvät naimiskaupat ja vahinko olisi laskea hänet menemään, vaikkapa ei Edit rakastaisikaan häntä niin paljon kuin hän todellakin rakastaa.
b) Unkarilainen puku tähän aikaan saattaa käydä päinsä maaseuduilla. Jos yksi ja toinen vanha herra sitä käyttää, voipi sekin vielä mennä mukiin. Mutta Budapestissä ja nuoren miehen yllä se on kuin onkin jotain, jota vastaan neitosen sopii panna vastalause, koska se herättää huomiota ja antaa aihetta muistutuksiin.
c) Kaiken tämän johdosta minä saan toimekseni puhutella Gcrötä, selvittää hänelle asema ja saada hänet käymään ajanmukaisesti puettuna.
Minä tapasin Gerön kotona ja muutamain alustavain lauseitten jälkeen ryhdyin heti tehtäväni suorittamiseen. Hänen kauniit, vakavat, vähän ruskettuneet kasvonsa synkistyivät.
– Neiti Edit tahtoo että heittäisin tämän pukuni?
– Ellei sinulla siihen ole mitään tärkeää syytä.
– Ja jos olen siihen tottunut, jos minun on siinä hyvä olla, eikö se olisi kylläksi?
Yritin selittämään että seuraelämässä etenkin naiset usein paheksivat pientä takaperoisuutta, kummallisuutta tai tavattomuutta enemmän kuin suurta vikaa.
– Tiedän sen – oli vastaus.
– Etkä sittenkään taivu?
– En voi!
Olisin tahtonut jatkaa kaupan hieromista, mutta eihän tuolle vietävän miehelle voinut mitään. Hänen raskasmieliset kasvonsa pysyivät aina niin vakavina ja mitä hän sanoo, siinä hän järkähtämättä pysyy.
Että myttyyn mennyt lähetystoimi teki Editiin vastenmielisen vaikutuksen, on itsestään selvä. Pieni siskoni itki kaksi päivää. Me kaikki haudoimme päässämme mitä tästä nyt oli koituva Saapaspari, ahtaat housut ja attila hävittävät kahden ihmisen onnen… Vai ottaisiko Edit hänet kuitenkin, huolimatta muistutuksista ja pahansuopain neulanpistoista? Minä olin ensimmäinen, joka koetin sisartani siihen taivuttaa, selittäen hänelle, kuinka se, mikä nyt on tavatonta, huomiota herättävää, joku aika sitten oli muodinmukaista ja jokapäiväistä. Hän on lapsi, hän syntyi silloin, kun me panimme toimeen mielenosoituksia, hän ei tahtonut uskoa, että kävelypaikkana muodissa oleva Vácz-katu 1860-luvulla oli kansanteatterin näyttämön kaltainen silloin, kun siinä esitellään kansannäytelmiä. Kullankarvaiset alusliivit, helmillä kirjaellut päähineet, koreat viitat, töyhtöillä varustetut hatut, kilisevät kannukset, kädessämme kirveskeppi, kun olimme oikein suuttuneet itävaltalaisiin, mutta pitkä paimensauva, jos olimme myöntyväisemmällä tuulella.
– Ja te kävelitte noin puettuina? – kummasteli Edit.
– Se mies, jonka saappaissa suurimmat kannukset välkkyivät.
– Kummallista!
– Miksi kummallista? Käytämmehän vieläkin kansallispukuamme juhlatiloissa, ylpeilemme sen kauneudesta…
– Se on toista, ihan toista – viisasteli Edit – kruunaus, hovitanssiaiset, valtiopäiväin avajaiset eivät olisi kauniita ilman unkarilaista juhlapukua, mutta jokapäiväisessä elämässä se ei sovi. Ja sehän oli ennenaikaan, kun jokainen sellaista pukua käytti, mutta meidän päivinämme… Minä en pidä poikkeuksista.
– Kultaseni, vuonna 1862 minä matkustin läpi puolen Eurooppaa attilassa.
– Kuinkahan sinua lie töllistelty!
– Töllisteltiin kyllä, mutta minä kärsin sen isänmaan tähden.
Edit vaan ei tahtonut kärsiä rakkautensa tähden. Jos tuo kosija vain sen verran rakastaa häntä, ett'ei tahdo tehdä hänelle mieliksi tuota pientä uhria, silloin hän ei rakasta häntä —
Ja Gerö ajatteli melkein samalla tavalla Editistä. Asettaessani hänet sen vaihtoehdon alaiseksi, että joko saapuisi ranskalaisessa puvussa saamaan vastausta kosintaansa taikka ei ollenkaan – hän matkusti pois.
Siinäpä vasta pommi! Pääkaupungin rakastuneille on todellakin onneksi, että vesijohto tykkänään on hävittänyt kaivot; onnettomille rakastuneille ei ainakaan enään ole mihin hypätä. Siitä tulee kaunis juttu, huokasi kanssani koko perhe ja ajatteli päänsä puhki, mitenkä asia olisi autettava oikealle tolalle. Emmehän saata Avassylle lähettää antautumiskirjettä? Saakelin poika! Hän ei tuhlaa monta sanaa, ennemmin sopii häntä sanoa vaiteliaaksi, mutta jos on toimittava, tekee hän pian päätöksensä. Ja naisia tämmöiset vakavat, toimintaan valmiit miehet enimmin miellyttävät.
Sisareni oli äärettömän onneton niitten kahden viikon kuluessa kuin neuvottelumme kestivät. Lopulta kuitenkin sovimme, että olkoon menneeksi! Minä matkustan perheen nimessä Gerön luokse ja … ja … ja niin edespäin.
Aioin lähteä kotia, joutuakseni pian matkalle, kun käytävässä ulkopuolella eteisen ovea tapasin Gerön.
– Sinä täällä? – kysyin kummastuneena.
– Niin, olen saanut sähkösanoman, ja riensin tapaamaan rakasta morsiantani.
– Minkä sähkösanoman?
Hän näytti minulle sen: "Olen Teidän, tulkaa ensi junalla. Edit." Häijy tyttö, antaa meidän turhaan neuvotella koko kaksi viikkoa!
Gerö herra voitti: unkarilaisessa puvussa hän vietti kihlauksensa; unkarilaisessa puvussa hän kävi vierailemassa morsiamensa kanssa; unkarilaisessa puvussa vei hän hänet alttarille ja unkarilaisessa puvussa läksi hän häämatkalle ja palasi – ranskalaisessa puvussa. Hämmästyksemme oli tietysti suuri, luulimme kaikki että nuori rouva oli vihdoinkin tuon pukumuutoksen aikaansaanut, mutta Edit selitti nauraen, että hän ei suinkaan voinut sitä ansiokseen lukea.
– Vartokaa vaan, kyllä hän itse kertoo, mistä syystä käytti tuota pukua ja minkätähden sen heitti.
Nuoren parin kotiintuloa vietettiin perheessä suurilla illallisilla ja kun sampanjan jälkeen ensimmäinen puhe oli suoritettu, vaadimme uutta lankomiestämme selittämään tuon omituisen arvoituksen.
– Te muistatte kai vielä kaikki – alotti Gerö kertomuksensa – noita kuudenkymmenen luvun aikoja. Elämämme oli täynnä innokasta toivoa – minä tarkoitan nuorisoa. Vanhat olivat huolestuneita, mutta me emme tietäneet heikkouskoisuudesta, me olimme pyhästi vakuutetut siitä, että väkisin valloitamme takaisin perustuslait, kun vaan panemme toimeen mielenosoituksia, mistä hinnasta hyvänsä, millä tavalla tahansa. Unkarilaisia pukuja, isänmaallisia lauluja, salaisia kokouksia, rahankeräyksiä isänmaallisiin tarkoituksiin, otteluja poliisien kanssa jne., jne. Olin silloin lakitieteen ylioppilas pääkaupungissa; monet tovereistani pistettiin salvan taa tahi sotamiesriviin, minä sattumalta pääsin kummastakin. Muutamain toverieni kanssa – meitä lienee ollut viisitoista – perustimme piirin, joka kokoontui kaksi kertaa viikossa erään ravintolan sivuhuoneessa ja vietti iltansa onnellisissa, isänmaallisissa haaveiluissa. Kuinka helpolta näyttikään meistä uuden Unkarin luominen, jahka vaan saisimme vallan käsiimme! Paljon kauniita, jaloja aatteita vaihdoimme ja kerran teimme juhlallisen lupauksen, että käytämme kansallispukuamme kuolemaan asti. Vuodet vierivät, minä päätin lakitieteelliset opintoni, palasin kotia ja pysyin lupauksessani.
– Siis
