– tiedämme hyvin päivän – kello 12 päivällä pienen linnun häkki ei vielä ollut puhdistettu, sen ruokakuppi seisoi melkein tyhjänä ja kylpyvesi näytti selvästi että se käsi, jonka velvollisuutena häkin järjestyksessä pitäminen on, oli tämän velvollisuutensa kokonaan unhottanut. Seuranainen suoritti varkain kaikki eikä hänen emäntänsä sitä huomannutkaan. Hän pysyi enimmäkseen kamarissaan… Mitä hän siellä tekikään? – Tullessaan sieltä ulos hänen silmänsä olivat punaiset, hän pyyhki niitä nenäliinallaan…
Pikku lintu huomasi sen heti. Se kaiuttelikin lohdutukseksi: tshitshitshi-tytyty!.. Mutta iloinen viserrys, josta kaunis, solakka nainen muulloin keksi niin paljon älyä, henkeä ja järkevyyttä, kaikui nyt suotta, mitään vaikuttamatta. Kaunis nainen meni häkin ohitse, heittämättä siihen silmäystäkään, ja kutsutti vaunut, istui niihin, ajoi pois…
Miksikä kertoisin laveammalti näiden päivien tapahtumat? Lyhyesti lausuen, velvollisuuden laiminlyönnit alkoivat seurata toisiaan! Ainoastaan poikkeuksena tapahtuu enään, että kaunis nainen puhuisi laulajan kanssa; kymmenen päivää on jo kulunut siitä kuin hän pisti sormensa sen häkkiin; sen ruumiillisen hoidon hän tykkänään laiminlyö, ja mitä henkiseen ravintoon tulee, niin koskahan hän enään on mitään soittanut pianolla tai harmoonilla?
Mutta lintunen ei ansaitse tätä kohtelua. Se on pysynyt entisenään, vielä nytkin se visertelee, hyppelee kuin ennen, mutta mikä on mennyt Teihin, kaunis solakka nainen?
Kaiken todennäköisyyden mukaan ja asianhaaroja tarkasti punnittuamme saatamme tehdä sen johtopäätöksen, että hänen eriskummainen käytöksensä lintuun nähden ehkä on likeisessä yhteydessä erään kirjeen kanssa, jonka postiljooni muutamana aamuna oli tuonut.
Se vain on varmaa, että siitä asti kuin tämä kirje saapui, kaunis, solakka nainen oli mitä erilaisimpien tunnelmien vallassa; alakuloisuus vaihtui yhtäkkiä mitä hilpeimpään iloon, joskus hän itki, toisinaan hän hermostui niin, ettei voinut pysyä alallaan, vaan syöksyi ulos, ajeli Andrássy-kadulla, kääntyi taas äkisti takaisin ja riensi kotia. Kamariinsa saapuneena hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja ryhtyi erinomaisen päättäväisesti kirjoittamaan kirjettä, jonka sitten taas yhtä monta, ainakin kymmenen eri kertaa repi rikki. Mutta tuo rikkirepiminen ei yleensä vaikuttanut häneen hyvää, hänen mielialansa kävi siitä vielä oikullisemmaksi, ärtyisämmäksi.
Ihmeellinen kirje, joka voi synnyttää semmoisen käänteen ihmisessä.
Kaunis leski ottaa sen esille monta kertaa, lukee sen alusta loppuun, kosto säteilee hänen kasvoillaan, sitten panee hän sen takaisin laatikkoonsa ja lukitsee tämän suuttuneesti.
Mitähän onkaan tuossa kirjeessä? Vastikään otti hän sen taas esiin – katselee sitä, päänsä käsivarteen nojaten, mietiskelee… Nyt voimme sen lukea.
"Korkeasti kunnioitettu rouva!
Muistatteko vielä minua, muistatteko sitä, joka kolme vuotta takaperin jätti Teidät, sitä onnetonta, joka rohkeni sanoa Teitä koketiksi, nautinnonhimoiseksi?.. Kuinka katkerasti hän on saanut katua silloista jumalattomuuttaan… Hän luuli voivansa unhottaa Teidät, mutta kuukaudet ja vuodet vierivät tuottamatta lepoa hänen murtuneelle sielulleen. Ja mitä kaikkea hänen sen jälkeen on täytynyt kokea?.. Punastuen, häveten lankeen jalkojenne juureen ja rukoilen: anteeksi, suokaa anteeksi aiheeton syytökseni! Kolme vuotta olen tarkkaavaisuudella seurannut elämätänne ja olen aivan masennettu… Onko vielä anteeksiantoa maailman kiittämättömimmälle olennolle, joka Teitä hautaan asti jumaloipi?
Jenö."
Tähän kirjeesen kaunis nainen ei löytänyt vastausta, hän etsi sitä päiviä, viikkoja…
Vihdoin se kuitenkin meni. Se oli lyhyt – sähkösanoma:
"Herra Jenö … lle Pozsonyissa.
Tulkaa!
Gabriella."
"Tytyty-tshitshitshi!" kaikui häkistä iloisesti, herttaisesti, äänekkäästi. Se, jolla ei ole tärykalvo kunnossa, pistäköön korvaansa pumpulia, sillä muuten hän saattaa tulla kuuroksi siitä. Monta kertaa tuo pieni tenoristi oli kaiutellut virsiään, mutta tänään hän tahtoi herättää aivan erityistä huomiota.
Ehkäpä sen nuoren, kalpean herran kunniaksi, joka nyt astuu sisään, hiljaa, pelonalaisena, melkein vapisevana ja seisahtuu kauniin, solakan naisen eteen, joka arastellen osoittaa hänelle paikkaa.
"Tytyty-tshitshitshi!" Tosiaankin, tuskin ymmärtää oman sanansa, ja kuitenkin nuot kaksi henkilöä tahtoisivat sanoa toisilleen sangen tärkeitä asioita.
Nuorukainen, Jenö, yrittää puhua kovemmin, mutta lintunen – ikäänkuin suuttuisi häneen ja tahtoisi häntä soimata – laulaa vielä äänekkäämmin, virittäen mitä huimaavimpia koloratuureja pienestä kurkustaan.
Gabriellan kasvot kirkastuvat vähitellen – tulevat loistavammiksi. Näyttää siltä, että yksityiset katkelmat Jenön puheesta kuitenkin ovat vaikuttaneet häneen.
Jenö tulee rohkeammaksi ja jatkaisi itsepuhdistustaan, mutta "tytyty-tshitshitshi" kaiuttaa häkin pieni asukas hänen puheesensa, riitelee hänen kanssaan, ikäänkuin ei pitäisi hänen käytöstään oikeutettuna, juurikuin ei olisi taipuvainen minkäänlaiseen anteeksiantoon.
Nuorukainen vaikenee, hän väsyy kilpailemiseen, lintunen on voittanut… Hänellä olisi vielä paljon sanottavaa, Gabriella odottaa jännitetyllä uteliaisuudella – melkein ahnaasti riippuu hän häneen huulistaan.
– Jatkakaa … jatkakaa, rakas Jenö! – kehottaa hän nuorukaista.
– En kykene – vastaa tämä – kurkkuni on käynyt kuivaksi ja päätänikin jo alkaa kivistää siitä!
– Mistä?
– Teidän lintunne laulusta.
– Vai niin! Sehän on helposti autettavissa – vastasi nainen hymyillen.
Sen sanottuaan hän nousee ylös ja astuen häkin luo peittää sen huivilla.
– Oletko vaiti, sinä ilkiö! – lausuu hän vaienneelle linnulle. Sen jälkeen hän, ojentaen kätensä Jenölle, istuu hänen viereensä:
– Jatkakaa, lintu ei enää laula!
SURKEA UNKARILAINEN
Sisareni Editin puolesta sain omituisen tehtävän toimekseni: minun tuli mennä ystäväni Gerö Avassyn luokse ja pyytää häntä heittämään unkarilainen kansallispuku, jossa hänen oli tapa käydä, pukeutumaan ranskalaisiin vaatteisin ja niissä tulemaan sisareni luokse saamaan vastausta kosintaansa. Tämä vastaus tulee varmaankin myöntäväksi, koska Editillä ei ole mitään muuta Gerötä vastaan kuin vaan se, että hän käy unkarilaisessa puvussa. Parikymmentä vuotta takaperin ei kukaan olisi sitä kummastellut; silloinhan me kaikki, isänmaallisesta innostuksesta, kävimme niin puettuina. Vaan että nyt kaksi vuosikymmentä sen jälkeen, kun perustuslait taasen voimaan saatettiin, nuori mies käyttää tuota vanhaa pukua muulloinkin kuin juhlatiloissa, se on vain eriskummallisuuden tavottamista.
Näin ajattelimme kaikki, emmekä saattaneet käsittää syytä siihen, Edit viittasi siihen monta kertaa Gerön läsnäollessa, odottaen hänen joko luopuvan puvustaan taikka ilmoittavan syyn, miksi hän siitä pitää kiinni. Mutta kumpikaan ei tapahtunut. Ei selitystä eikä muutosta. Kaikki jäi entiselleen,
