ainoastaan sen verran, että pääsi asumaan erääseen maalaistaloon. Siellä hän elää vielä. Monia samanlaisia tapauksia sattui, joten kukaan ei uskaltanut ruveta häntä vastaan.]
Mutta siitä oli kaupungille hyvääkin, niinkuin että kukaan ei siihen aikaan saanut nostaa mitään käräjäjuttua, vaan hänen oli esitettävä asiansa papille, joka sen ratkaisi. Samaten silloin kun oli uusi kirkko Sancta Marian sijaan rakennettava, se jota nyt kansan suussa ristikirkoksi nimitetään, – silloin oli koko puuha kaikin puolin hänen hoidossaan, niin että hän on sen oikea rakennusmestari, joten tämä uhkea temppeli on kaupungille kunniaksi ja hänelle iäiseksi muistoksi. Se maksoi hirveästi rahaa, mikä kaikki meni hänen veljelleen, sillä kartano hankki kivet ja puut sekä kauppateitse muun. Mutta herra Max kokosi rahat, ja sen hän teki sillä tavoin kuin vihollinen olisi saanut kaupungin ryöstääksensä. Sillä kun minäkin yksistäni lasken, mitä kaikkea minun oli pakko hellittää, niin en ymmärrä kuinka siihen suostuin. Mutta hän oli kamala mies. Hän kävi itse joka laivassa, ensi työksensä joka aamu rientäen satamaan katsomaan, ja samaten monta kertaa päivässä, ja silloin ne saivat suorittaa veroa. Jokaisen matkustavaisen, miehen ja naisen, jonka hän sai etsityksi käsiinsä, täytyi luovuttaa roponsa kirkon hyväksi.
Kerran hänen oli käydä pahoin satamassa leski Sara Andersenin luona, joka piti majalaa merimiehille. Sillä hän varoitti asukkejansa aina kun näki papin tulevan, ja nämä ryömiskelivät ylisille tai kellareihin piiloon, kun kukaan ei voinut vastustaa hänen suostuttelujansa tai uhkauksiansa. Niinpä myöskin rikas Heinrich Arendt Lyypekistä; hän oli tullut tänne sen laivansa takia, joka oli häneltä merellä rosvouksella anastettu ja tänne myyty. Hän tunsi vanhastaan hyvin herra Maxin ja ryömi ylisille. Mutta herra Max oli tottunut siihen trafiqueen ja ryömi perässä. Mutta kun hän oli kovin raskas, katkesivat tikkaiden puolapuut ja hän solahti alas, tarttuen kaiteiden väliin kiinni. Mutta silloin nousi Saralle suuri tuomiopäivä, ja hänen täytyi uhrata valtainen summa uudelle kirkolle rikkaan Heinrich Arendtin sijasta. Tämä ei tahtonut korvata sitä leskelle, vaan kieräili mielinkielisin puhein, niin että Sara ei saanut mitään, kuten on minulle useasti karvain kyynelin kertonut.
Sanottu Andersenin leski muuten kuoli samana päivänä, niin, samalla tunnillakin, kuin herra Max. Olen paljon aprikoinut löytääkseni Jumalan syvän aivoituksen siitä, ja monet muut samaten. Mutta ei olisi hyvä, jos me ihmislapset oivaltaisimme kaikki.
Mutta herra Maxin kuolema tapahtui seuraavasti. Alussa tänne tullessaan hän kesti kaikki mitä joikin; mutta ei lopulta. Ja humalapäissään hän oli vaarallinen naisväelle, niin että ne saivat häntä taiten kartella. Ja niin sattui kerran linnassa, kun hän oli pakottanut veljensä pitämään isot pidot, kuten hän yleensä pakotti tämän tekemään kahdesti vuodessa, toiset uunnavuonna ja toiset juhannuksena. Tämä tapahtui juhannuksena.
Mutta ennen kuin enempää kerron, on minun mainittava, että kartanon käytävässä on hyvin pimeätä isojen portaiden sisäpuolella, silloin kun kaksoisoven molemmat puoliskot on suljettu. Ja silloin ne olivat suljetut sademyrskyn tähden, joita tällä rannikolla tiheään sattuu. Herra Max erehtyi luulemaan Ane Trulintyttäreksi, tulliportilta, Nille Maununtytärtä, raatimies Paavelsenin perheestä, kun molemmilla oli samanlainen punakukallinen karttuunihame. Se sattui hämyisessä käytävässä. Ja se, joka tunsi nuo molemmat, voi sen käsittää. Mutta raatimies Paavelsenin tytär ei ollut mikään leikiteltävä; niin, hän rohkeni nostaa aika kirkunan häntä vastaan. Nyt nousi ankara meteli ja häly. Raatimies haki isännän, ja tämä tuli puhuttelemaan veljeänsä ja sanoi olevansa kovin tällaista elämöimistä vastaan linnassa, valittaen että Max ei lopettaisi ennen kuin olisi saattanut häviöön heidät kaikki. Kukaan ei ollut koskaan ennen kuullut niin monta sanaa herra Adlerin suusta yhdellä kertaa; mutta kaikki havaitsivat ne hyvin ajatelluiksi ja sopiviksi. Mutta herra Max ei kärsinyt itselleen tätä sanottavan, sillä hän seisoi papin kauhtanassa, päivällinen kun oli vast'ikään syöty. Ja sentähden hän ryntäsi veljensä kimppuun, ja tavattoman lihavuutensa vuoksi ei herra Adler voinut säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ensin seinää ja sitten lattiaa vasten, kumpaisellakin kerralla kolauttaen pahasti päänsä. Sitten ei herra Adlerilla enää ollut ymmärrystänsä, ja pian hän kuolikin.
Silloin herra Max otti kartanon haltuunsa itselleen ja perillisilleen. Mutta samasta hetkestä asti, kun hän muutti sinne ylös, oli hän virmapäinen. Hän luuli aina olevansa henkien vainooma. Hän näki ympärillään veljensä hengen, isänsä ja äitinsä sekä muita henkiä. Hän ei saanut niiltä unta ja siirtyi huoneesta huoneeseen ympäri koko rakennuksen ja kiljui ja saarnasi niitä vastaan voimallisesti. Hän ei myöskään sallinut pitää ikkunoita kiinni, sillä niistä piti henkien kaikota ulos. Mutta ikkunain ääressä oli pidettävä vartijoita, jotta hän ei saanut itse syöksyä ulos.
Ihmiset kuulivat alas kaupunkiin asti hänen saarnaavan niin lujasti kuin olisi tapellut jonkun kanssa. Siitä on se puhe lähtöisin, että herra Max kilvoitteli perkeleen kanssa ja että henget olivat kaikki tämän lähettämiä. Niin, sanottiinpa yleiseen, että herra Maxilla oli kaiken aikaa ollut perkele palvelijanansa kaikissa onnellisissa yrityksissään. Nyt perkele tahtoi hänet takaisin, sillä nyt oli aika tullut. Mutta herra Max koetti nujertaa häntä suurella voimallansa Sanan käyttelyssä ja papin taidoilla yleensä. Niin kamppailivat he kaikin voimin yötä päivää, sillä herra Maxin piti pysyttää ottelu käynnissä, jottei olisi joutunut yllätetyksi. Koko kaupunki keräysi torille ja ylemmäksi kuuntelemaan. Kaikkia painoi suuri kauhistus, mutta hiljaisuudessa. Ei myöskään ollut ketään pappia saatavissa käsille, vaikka lähetettiin sana kumpaisellekin haaralle joka päivä. He olivat poissa. Siten ei ollut ketään sanan voimalla auttamassa herra Maxia perkelettä vastaan.
Sitten eräänä iltana kimmelteli kaikissa ruuduissa tuolla ylhäällä ja koko rakennuksen päällä outo loiste, kuin olisi se ollut tulessa. Raatihuoneen Anders, myöskin Anders Punanokaksi nimitetty, oli kävelemässä kaupungista arpakapulaa viemään. Hän kuuli puistokujassa kartanon lähellä miespoloisen käheällä äänellä kirkuvan, sillä nyt hänellä ei ollut ketään saattajaa. Ja Anders näki tuliliekkien leimahtelevan koko rakennuksen yli ja niiden keskessä paholaisen makaavan katon harjalla ihan herra Maxin ikkunan kohdalla, sanoen: "Nyt sinun on tultava, Max."
Anders ei jatkanut matkaansa, vaan pyörsi takaisin kaupunkiin.
Kiljuen tultuansa torille kertoi hän, mitä oli nähnyt ja kuullut.
Ja hän tuli yhtä kaistapäiseksi kuin herra Max itsekin, niin että hänetkin oli lukittava huoneeseen ja vartioittavaksi pantava.
Nyt ihmiset oivalsivat, kuka oli lopuksi voittanut. Ja kaikki odottivat nähdäkseen tuloksen. Seuraavana päivänä kuolikin aivan oikein herra Max, mutta hiljaisesti ja täydellä järjellään, mikä ihmetytti monia. Niin, hän teki vielä merkeillä tiettäväksi, että hän tahtoi äitinsä huoneeseen, kuollakseen siellä. Ja tuskin hänet oli viety sinne, kun myöskin odottamatta saapui pastori Thomasius, ja hän rukoili herra Maxin edestä ja antoi hänelle kalliit alttarin sakramentit siinä samassa huoneessa. Ja hän veisasi hänen edestään ja rukoili sydämellisesti, ja herra Max saattoi nyt myöskin rukoilla, vaikkakaan ei ääneen. Siellä hän kuoli samalla vuoteella kuin hänen äitivainajansakin. Ympärillä olevat panivat merkille, että samassa silmänräpäyksessä kaikuivat hänen itsensä rakentaman kirkon kellot. Lienee siis kumminkin epätietoista, kuka sai viimeisen otteen, hänkö vai perkele.
Soisinpa minulla olevan suuren kirjoittajan lahjat, voidakseni kuvata tämän miehen kaikin puolin semmoisena kuin hän oli. Sillä sellaisena kuin hän ilmi elävänä oli ei häntä voi kukaan ajatella, joka ei ole ollut hänen alaisenansa, vieläpä monta vuotta kuten minä. Minä voin siitä vieläkin öisin nähdä unia. Ja silloin vaimoni havahtuu suureen tuskaani ja valitukseeni, herättäen minut ja vakuuttaen, että hän on kuollut. Mutta silloin olen minä tavallisesti likomärkä hiestä.
Hän oli kolmasti
