toisessa päässä, miesten seistessä rivissä, ja ladella sitä jatkuvasti, kunnes ehti toiseen päähän.
Sillä mielikuvituksella, jonka hän haaskasi sadatteluun, olisi hän maalarina voinut täyttää kokonaisen museon, runoilijana tai säveltäjänä kirjaston. Noita kiroiluja ei hevin voi painattaa; ne olivat enimmäkseen miesten kesken käytettäviä. Yleiseen, julkiseen käytäntöön oli hänellä kielen tavallinen valikoima, vaikka hän käyttelikin sitä taiturimaisesti. Vihjatakseni edellisten laatua, – omatekoisten, tarkoitan, – annan hiukan miedonnetun näytteen. Komppania oli eräänä sunnuntaina ollut asetettuna rukoukseen, ja pappi oli paukutellut heille liian pitkän saarnan, jonka John Kurt väitti päälle päätteeksi lukeneensa jostakin vanhasta postillasta, joten hän julisti pappia kohtaan seuraavan siunauksen: "Piru palavilla postilloilla sen suolet sisältä valaiskoon!"
Juttuja oli hänellä tyhjentymätön varasto. Ne tarjottiin sellaisessa kuvien ja kirousten kastikkeessa, että porisi. Jutuilla oli muuten se ominaisuus, että kaikki eivät niitä uskoneet.
John Kurt oli pitkä, laiha, luiseva, notkea kuin paju. Hän piti täyspartaa, mutta se ei oikein menestynyt; se oli takkuinen, ja siinä oli aukkoja, missä ei mitään kasvanut. Tästä tuli kasvojen näköön jotakin repeytynyttä. Tuimien silmiensä leimahtaessa hän oli peloittava. Mutta otsa oli kirkas, sen pinta omituisen valkoinen; sen yli saattoi välähdellä salamoita hänen ollessaan parhaalla tuulella, ja silloin hän ei ollut peloittavakaan. Hänellä oli suuri vaikutusvalta ihmisiin, ja hän osasi sitä käyttää.
Suurinta oli hyvärakenteiselle miehelle tietysti upseerina ja sotilaana olo. Hän pauhasi ja jyrisytti maailmalle vakuutuksiaan, ettei kenestäkään voinut tulla ihmistä, ellei hän ollut ensin käynyt läpi "äksiisiä". (Hän käytti mielellään kansanomaisia sanoja ja käänteitä; kirjakielessä ei ollut kylliksi värikkyyttä.) Äksiisiä ja kuria! Naisväen suurimpana puutteena oli, että he eivät olleet koskaan saaneet kuria ja tahtia syntiseen elämäänsä, – "ne siat". Koko maa pitäisi järjestää kuin "äksiisitaloksi". Silloin ei olisi sairaita eikä raihnaita, ja silloin olisi, perhana puhaltakoon ja pärryttäköön, järjestys ja komento. Koko suurkäräjäin pitäisi, saakeli soikoon, lähteä nummelle harjoituksiin; ennen ei koko liutaan järkeä tulisi. Kuninkaan pitäisi, jukoliut, johtaa äksiisiä; muutoin kävisi kuin sikotarhassa, missä tanakimmat kärsät tönivät pois kaukalolta toiset kärsät. Yhden pitäisi olla sauva kourassa kaitsijana.
Kuka siis voikaan kuvata hänen toveriensa, tuttaviensa, mutta ennen kaikkea hänen isänsä ihmetystä, kun eräänä päivänä annettiin tiedoksi, että yliluutnantti John Kurt oli anonut eroaan ja armossa saanut sen!
Hän riensi kotiin. Kun joku häneltä kysyi syytä, vastasi hän, että koko sotalaitos oli, hemmetissä, mitä viheliäisintä apinoimista; kenenkään kunniallisen miehen ei pitäisi siihen alentua. Upseerit olivat pyntättyjä, opetettuja apinoita; he kasvattivat terveitä, tanakoita poikia apinoiksi; kenraalit olivat töyhtöpäitä suurapinoita, ja kuningas oli yliapina.
Miksi hän siis aikoi? Maanviertäjäksi kuten isäkin! "Kamara" – se oli ainoa vankka, mitä maailmassa oli. Se oli sen vuoksi myöskin ainoa, jolla oli arvoa ja joka antoi kaikelle muulle arvoa. Kaivaa esille kamarasta hienoimmalta maistuvaa ja hienoimmalta tuoksuvaa, se oli, pentele vieköön, etevintä, mihin vapaa mies saattoi ryhtyä. Nyt hän pukeusi kuin retku kaikkien muiden sekaan kesähelteeseen tuonne kasvismaalle ja uurasti olkansa takaa.
Niin, näin oli kesällä. Mutta syksy ei ollut mennyt, ennenkuin hän, piru periköön ja keriköön, huomasi puutarhanhoidon olevan silkkaa "sontaa". Siihen kuului käyttää sitä lajia sontaa, ja niin paljon sontaa, ja sillä lailla sontaa. Hänestä tuntui viimein "koko maailma olevan iso sontakasa". Niillä kansoilla oli paras oltava, jotka omistivat isoimman. Mitä lempoa oli sota muuta kuin että ihmiset tappoivat toisiansa kukin sontakasansa takia? Runous herui paremmin keväisin, kun sonta alkoi palaa.
Hän läksi laivassa Etelämerelle. Missä hän nyt oli, ja monta vuotta, siitä ei kukaan voinut saada selvää, kunnes hän vihdoin eräänä kauniina kevätpäivänä palasi kotiin. Jos piti uskoa häntä itseään, oli hän käynyt kaikkialla maapallolla. Sillä sittemmin ei hänen läheisyydessään mainittu maata, ei kansaa, ei luonnonhistoriallista merkillisyyttä, ei satamaa, ei kuuluisaa rakennusta, jota hän ei ollut nähnyt; ei myöskään ketään mainiota miestä, jonka kanssa hän ei ollut sinä tai jota hän ei ainakin tuntenut. Kaikki ei ollut satua. Tietoja hänellä oli, niitäkin, joita saadaan paikalla. Merkillisiä tuttavuuksia oli hänellä niin ikään; sen osoitti hänen kirjeenvaihtonsa. Vielä loppukesällä tavoitti häntä eräs englantilainen lordi ystävinensä saadakseen hänet mukaansa tunturimetsästykselle.
Miksi hän oli palannut kotiin? No, sanoi hän, nähdäkseen isänsä kuolevan. Isä muuten oli mitä parhaimmassa voinnissa ja ihan yhtä pirteä sinä päivänä, jona hän läksi matkoilleen, kuin sinäkin päivänä, jona hän takaisin tuli. Mutta poika puolestaan väitti, ettei hän, herra nähköön, sietänyt kauemmin ajatella isän kenties vaipuvan kuolinvuoteelleen hänen olemattansa saapuvilla. Kotiintulostaan asti hän oli pelkkää huolenpitoa ja herttaisuutta isäänsä kohtaan. Tämä oli käynyt vanhaksi ja antoi menetellä kanssaan, niinkuin pojan päähän pisti. Osaksi nämä pälkähdykset olivat kerrassaan merkillisiä, kuten esimerkiksi hänen äkkiä tahtoessaan, että isän ei pitäisi syödä. Tai kun hänen päähänsä yhtä pikaisesti juolahti asettaa hänet lämpimään kylpyyn, jota seurasi kylmä suihku. Tai kun hän oikaisi vanhuksen paksujen haahkanuntuvapieluksien alle hikoamaan, isän tuntematta vähintäkään tarvetta siihen. Hän silmäili poikaa omituisella katseella syrjästä. Paljon sanovalla katseella. Siinä ei ollut turvallisuutta eikä pelkoa, vielä vähemmän leikillisyyttä, vaan kummallista, kylmää uteliaisuutta, kuin hän olisi kyllä halunnut tietää, mitä vielä. Toisinaan taas tuntui katse kysyvän: "Onko tämä John? Vai eikö tämä ole John?"
4
Purje näkyvissä
Syksyllä samana vuonna, jonka keväänä John Kurt oli palannut, tuli kotiin eräs nuori tyttö, josta pian saatiin koko kaupungin puheenaihe. Ja kahdestakin syystä. Hän oli nimeltään Tomasine Rendalen; isä, yliopettaja Rendalen, oli tämän sukunimen omaksunut siitä, että hänen isänsä oli kotoisin Rendalenin tunturiseudulta. Yliopettaja Rendalen oli vanttera, kookas mies, joka käyskenteli hiljaista, hiukan raskasta koulukulkuansa kaupungilla. Vaimonsa kuoltua hän ei ottanut osaa mihinkään koulutyönsä ja kaupungin lukuyhdistyksen ulkopuolella. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa ja antoi lasten ja vanhan Marianen vallita talossaan.
Hänen vanhin lapsensa oli Tomasine; tämä oli tavattoman lahjakas kieliopinnoissa, ja hänellä oli äitinsä päättäväisyys. Kuudentoista vuoden vanhana hän lainasi pikku summan rahaa, läksi Englantiin erääseen opistoon ja oppi perin pohjin englannin kielen. Sieltä hänet siirrettiin erääseen Ranskan opistoon, jossa hän opetti englantia ja itse oppi ranskaa. Sittemmin hän Saksassa opetti eräässä opistossa sekä ranskaa että englantia ja oppi itse saksaa. Hän oli ollut poissa lähes viisi vuotta, kehittynyt tottuneeksi ja erinomaisen taitavaksi opettajattareksi ja alkoi heti kotiin tultuansa opettaa naisia ja miehiä sekä lyhennellä velkaansa. Tämä herätti kaupungin yksimielistä ihastusta. Kaikki olivat hänen hyvänpäivän tuttujaan.
Mutta yhtä yksimielistä ihastusta herätti hänen vartalonsa. Tarvitaan melkoisen paljon, ennenkuin tämä voi käydä päinsä. Kauniita kasvoja ihaillaan aina, sillä niitä ei voi kokonaan väärentää; kaunista vartaloa sitä vastoin ei ihailla suoraa päätä. Mutta hän oli solakka ja voimakas, uusimman kuosin mukaan pukeutuva. Kuten kaikki nuoret, terveet tytöt oli hän lapsesta asti halunnut harjoittaa ruumistaan ja myöskin aina hankkinut tilaisuutta siihen. Englannissa hän senvuoksi heti alkoi voimistella; kaikkina näinä vuosina hän oli pysynyt tässä mieliharrastuksessaan.
