Haapkylä
Muoto- ja muistikuvia II
Alkulause
Tämän toisen Muoto- ja Muistikuvasarjan ensi ryhmään olen myöskin, sisällystä muuttamatta, ottanut 40 vuotta sitte laatimani esitelmän Aleksis Kivestä, vaikka itse myöhemmin olen laajentanut alkupuolen siitä johdannoksi runoilijan valittuihin teoksiin. Ymmärrettävästi se on monessa kohden heikko ja puutteellinen, mutta vasta-alkajan erikoistuotteenakin se on ensimäinen koe luoda kokonaiskuva kirjailijasta, jonka hahmo silmissämme on vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä kirkkaammaksi ja mahtavammaksi kasvanut, niinkuin vuoren rajapiirteet selvenevät samassa määrässä kuin me siitä tasangolle etenemme. Toiset kirjoitukset Kivestä pitänevät tässä paikkansa sentähden, että nekin sisältävät alkuperäisiä tietoja hänestä ja että tutkijalle on mukavaa tavata kaikki yhdessä. Sitä vastoin en ole kokoelmaan ottanut mainittua johdantoa enkä siihen liitettyä runoilijan kuoleman ja hautajaisten kuvausta, syystä että ne kolme kertaa painettuina valittujen teosten kanssa ovat laajalle levinneet.
Kirjoitukseni Antti Jalavasta ja Albert Edelfeltistä esiintyvät samoin kuin edelliset ilman mainittavia muutoksia.
Viimeinen, laajin kuvaus, jossa pyydän uudistaa August Hagmanin muistoa, on aivan uusi, tänä vuonna syntynyt. Rauhalahdella elokuulla 1912.
Eliel Aspelin-Haapkylä.
ALEKSIS KIVI
Aleksis Kivi.1
Esitelmäni esineenä on runoilija Aleksis Kivi.
Tätä esitelmää kirjoittaessani ei minua ole elähyttänyt ainoastaan toivo joissakin määrin ansaita kunniaa vuorostani astua esitelmöitsijän paikalle pohjalaisten vuosijuhlassa; monta vertaa enemmän on minua innostuttanut tieto ja tunto siitä velasta, jossa me, hänen aikalaisensa, olemme tälle runoilijalle.
Miksi on Kiven elämä niin kurja ollut? Onko hän itse ihan yksinänsä syypää siihen sielunsa toivottomuuteen, joka nyt on yöksi synkistynyt? Miksi ovat hänen teoksensa niin vähän tunnetut? Eivätkö ne lähempää tuttavuutta ansaitse?
Jos esitelmäni antaa jotenkin tyydyttävän vastauksen viimeiseen kysymykseen, niin on tarkoitukseni saavutettu. Mitä toisiin kysymyksiin tulee, tavattaneen kentiesi joku viittaus vastaukseen esitelmässäni; mutta parhaimmat viittaukset saanee jokainen, joka tahtoo, omasta sydämestänsä.
Runoilijan nykyinen sielun ja ruumiin tila on kaikille tunnettu. Aineellisesti emme enää voi hänelle kunnioitusta ja kiitosta osottaa; mutta henkinenkin velka on maksettava; jopa olemme siihen katsoen onnellisemmat kuin saattaisi olla. Kiven aikalaiset voivat, näetten, vielä lieventää jälkimaailman tuomiota sillä, että he rientävät ottamaan huolelliseen hoitoon sen perinnön, jonka runoilija on kansallensa jättänyt. —
Minä katson suureksi onneksi saada Kivestä puhua juuri läsnäolevalle seuralle. Meidän piiriimme kuuluvat jo ennestään useimmat kovaonnisen runoilijan ystävistä ja kunnioittajista. Hyvällä luottamuksella pyydän siis hetkeksi teidän huomiotanne.
Aleksis Stenvall syntyi Palojoen kylässä, Nurmijärven pitäjässä, 10 p. lokakuuta 1834. Vanhemmat olivat räätäli Eerikki Juhana Stenvall ja hänen vaimonsa Anna Stiina Ramberg, sepäntytär Nahkilan kylästä, Tuusulan pitäjästä. Räätäli Stenvall oli syntynyt Helsingissä, josta hän isänsä, vanhan merimiehen, kanssa 1811 oli muuttanut Nurmijärvelle. Kaupungissa kun oli kasvanut ja kouluakin käynyt, oli Stenvall Nurmijärvelle tullessaan kieleltään ruotsalaistunut; mutta suomalaista alkuperää oli suku kuitenkin (luultavasti juuri samasta pitäjästäkin), ja nouseva perhe kasvoi taasen niin peräti suomalaiseksi, että Aleksin täytyi käydä ruotsinoppia, ennenkuin pääsi kouluun. Räätäli Stenvallilla oli neljä poikaa ja yksi tytär; nuorin sisaruksista ja kaikkien lempilapsi oli Aleksis. Sisar, Agnes, kuoli nuorena, 14-vuotiaana; kaikki veljekset ovat elossa.
Kuulemani kertomukset ja muistot Aleksin lapsuudesta ja nuoruudesta ovat mitä viehättävimpiä; ne ovat (kentiesi sallinette minun niin sanoa) niin säännöllisesti omituisia kuin ikinä jonkun nousevan neron.
Jos joku teistä matkustaa maantietä Palojoen kylän kautta ja näkee (Helsingistä tullen) oikealla puolen tietä taitekattoisen, kaksikerroksisen tuparakennuksen, niin ottakoon vaivaksensa käydä Aleksis Kiven lapsuuden kodissa. Seinässä uunin kohdalla näette Aleksin ensimäisen nerontuotteen. Pienenä poikana hän siihen kuvasi – taivaan ja helvetin! Värien vaihtelu tosin ei ole mainittava, sillä hän maalasi tervalla. Mutta oivallisesti on hän hyväksensä käyttänyt tätä vaillinaisuuttakin; pirujen tulihangot, joiden kuvaamiseen värivarat paraiten riittivät, on esitelty pelottavalla todenmukaisuudella. Sittemmin ostettiin nuorelle taideniekalle maalilaatikko, ja nyt hän muutaman kopeikan hinnasta tyydytti koko kylän nuorison "iloiset tarpeet" maalaustaiteeseen nähden. – Kaksi kertaa sanotaan isän käskeneen poikaa pöydälle neulomaan. Aleksis naurahti vain: ei hänestä ollut isän ammattiin! Hän sieppasi sen sijaan pyssyn seinältä ja lähti metsästämään. Kas, mitä tapahtui – ei aikaakaan ennenkuin Aleksis astui hohtavin poskin tupaan, tuliluikku kädessä ja aika teerirötkäle selässä. Silloin hän oli kahdentoista vuoden vanha. – Kylän poikien leikeissä oli Aleksis aina päämiehenä. Mäelle tuvan takana hän rakennutti kivikirkkoa. Aleksis oli arkkitehti ja johtaja, ja kaikki palkattomat, vapaaehtoiset työmiehet tottelivat mielellään hänen käskyjänsä. Hän oli oikeutta harrastava, toisia älykkäämpi ja silloin vielä iloinen, kuten leikkien kuninkaan ainakin tulee olla.
Eräs Aleksin parhaimpia lapsuuden ystäviä lausui päätteeksi, näistä suruttomista päivistä kerrottuansa: "kaikista hänen toimistaan ja käytöksistään näkyi, että hänestä piti herra tuleman".
Räätälin vaimon sanotaan olleen jumalaapelkääväinen ja "viisas" ihminen, jolla oli paljon tietoja raamatusta ja maailmankin asioista. Hänen kertomuksiansa Aleksis hartaasti kuunteli. Hellyydellä hän äitiänsä jälestäpäinkin muisteli ja suloisesti hän joskus kuvaili niitä hartaushetkiä, joita äidin toimesta pidettiin sunnuntaisin iltapäivillä. Isästänsä Aleksis ei koskaan puhunut. Isä rakasti samoin kuin äitikin hellästi nuorimpaa poikaansa, erittäin hänen hyvän päänsä vuoksi; mutta räätäli oli viinaan menevä ja, luultavasti kyllä, se seikka kiinnitti hänen kuvaansa surullisia muistoja, joita Aleksis ei mielinyt uudistaa. Räätäli Stenvall oli muuten kynämies ja kyläläisten turva ja apu, kun kirjoitustaitoa kysyttiin velkakirjantekoon, naimaluvanpiirtämiseen taikka muuhun. Isältä sai siis Aleksis tämänkaltaisia tietoja. Paitsi opetusta kotona harjotti poika jonkun aikaa lukemista pitäjän kiertokoulun opettajan, tunnetun Malakias Costianderin luona, joka asui lähellä kirkkoa.
Juhannuspäivänä 1851 astui Aleksis ensi kerran Herran pyhälle ehtoolliselle, jonka hetken hän myöhemmin kuvasi kauniissa runoelmassaan "Rippilapset". Samaan aikaan hänet laskettiin kouluun "kaupunkiin" (s.o. Helsinkiin). Hänen isänsä oli niin varakas, että aluksi voi poikaansa tälle retkelle varustaa; mutta tuskin olisi siitä sen enempää tullut; ellei vanhin veli Juhani, jolla silloin oli hyvänlainen kauppapalvelijan virka kaupungissa, olisi voinut Aleksia autella. Vanhemmat olivat yksimieliset siinä asiassa, että Aleksis oli koulutettava, vaikka äidillä ja isällä oli erilaiset toiveet pojastansa. Äiti toivoi näkevänsä rakkaimman, nuorimman poikansa pöntössä paukuttelevan; isästä taasen tiedetään, ettei hän papeista paljon huolinut, vaikkei siltä olekaan tietoa miksi "herraksi" hän Aleksia aikoi.
Kuinka varhain Aleksis alkoi runoilijalahjojansa näyttää, en tiedä. Hänen nuoruutensa ajoilta kotona ei siitä mitään mainita. Mutta kun tiedämme hänen jo ennenkuin hän pääsi ylioppilaaksi tuoneen Fredr. Cygnaeukselle erään ranskalaisaiheisen draamallisen kappaleen, niin voimme päättää hänen jo aikaisin runoilijakynään tarttuneen, sillä tuskin hän olisi uskaltanut ensimäistä kokoelmaansa tarjota maamme ankarimmalle esteetikolle. Kuinka rohkea tämä askel olikin, niin toteutui nytkin sananlasku "rohkea rokan syöpi". Nuori runoilija sai mainion taiteensuosijan ystäväkseen ja samalla tarpeellisen turvan, kun hän viimein uskalsi ryhtyä tuohon hengenvaaralliseen
Esitelmä Pohjalaisten vuosijuhlassa 9 p. Marrask. 1872. Kirjallinen Kuukauslehti s.v.
