sentään olekaan niin ihanaa ja ilman vastuksia kuin he ensin kuvittelivat. Ahne tuli polttaa jouluyönä veljesten pirtin tuhaksi. Miltei alastomina he hirveällä vauhdilla pelastaakseen henkensä kiitävät, nälkäisten susien ajamina, korven kautta Jukolaan. Mutta keväällä rakennetaan uusi, uhkeampi pirtti, ja hauska metsäelämä alkaa uudestaan. Onni vaan ei kestä. Äkisti nostaa ankara kohtalo miehet kamalalle Hiidenkivelle, hirmuiseen koettelemukseen. Siinä veljekset, 33:n härän piirittäminä, nälässä ja surkeassa tuskassa viettävät neljä armotonta päivää, kunnes viimein pelastuvat siten, että ampuvat härät kuoliaaksi. Lepyttääksensä Viertolan herraa härkien häviöstä tekevät veljekset huikean kasken. Mutta saatuansa jyviä miehet ryhtyvät viinanpolttoon. Viina saattaa heidät kadotuksen partaalle. Simeonin kummallinen hengennäkö ja Laurin uni hämmästyttävät veljeksiä. Päätetään kääntyä synnin tieltä ja lähdetään kirkkoon. Mutta pahaksi onneksi on päivä, jota he pyhänä pitävät, maanantai. Toukolaiset pilkkaavat heitä, ja Tammiston pihalla syntyy hirveä tappelu. Tästä arvelevat miehet tuhon armotta tulevan, sillä komsarjus itse oli nähnyt koko kahakan. Päinvastoin on nyt onnen päivä koittava. Nimismies kieltäytyy vetämästä asiaa käräjille. Rovastiltakin kuuluu hyvää; hän näet ei enää huoli pakottaa heitä lukemaan, vaan sanoo iloitsevansa, jos veljekset joskus omasta päätöksestään hänen luoksensa tulevat. Ansaitsematon hyvyys murtaa uppiniskaisten miesten mielen. Eero oppii ensin jahtivoudin luona lukemaan ja rupeaa toisten opettajaksi. Monen itkun ja tuskan perästä saavat kaikki aapiset päähänsä ja käydään nyt rovastinkin luona lukemassa. Ahkerasti tehdään samaan aikaan maallistakin työtä: pulska Impivaaran talo nousee "iloiselle päivänkaltevalle aholle". Hallavuosia ja nälkää kärsitään, mutta tuleva aika on veljeksillä aina "Hyvän onnen niemi", eikä heidän toiveensa pety. Kun kymmenen vuotta on kulunut, on veljesten arvo ja kunnia mainio koko pitäjässä. Ihana on veljesten matka takaisin Jukolaan. Heidän vanhat vihollisensa, lukkari, Rajamäen rykmentti, Männistön muori ja Venla, tulevat tiellä vastaan. Sovinto tehdään kaikkien, jopa Toukolaistenkin kanssa; kaikki käsketään Jukolaan, jossa iloiset tuliaispidot vietetään.
Kunnioitettuina miehinä veljekset yhä pysyvät, vaurastuvat ja naivat, ja heidän elämänsä päivä kulkee rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistuu rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen auringon kiertäessä.
Jo tästä selostuksesta selvinnee, että romaanin pääjuoni on merkillinen ja suurenmoinen. Kuten Don Quijote ja kaikki todelliset romaanisankarit lähtevät nämä seitsemän veljestäkin harhaluuloisina kokemusmatkallensa elämän kautta. Metsissä kun ovat vallattomina kasvaneet, luulevat he, niin pian kuin heidän huoletonta vapauttansa häiritään, koko maailman yhtyneen heitä yksin mielin kiusaamaan – luulevat aapiset, komsarjukset, lukkarit ja rovastit, s.o. koko yhteiskunnan, keksityksi "kristittyjen" vaivaksi ja tuskaksi. Kokemukset erämaissa ja varsinkin ihmisten hyvyys heidät kääntää tunnustamaan aapisten, kaiken opin ja järjestyksen tarpeellisuuden. Sivistys ja inhimillisyys harvoin käyvät moista riemukulkua, kuin on seitsemän veljeksen vaellus takaisin Jukolaan heidän rakentaessaan sovintoa ja rauhaa jokaisen vastaantulevan vihollisen kanssa.
Varmaan todistaa runoilija itsensä suomalaiseksi ja kansan keskuudesta lähteneeksi, kun hän tekee ihmisten hyvyyden veljesten kääntymisen pääaiheeksi. Jos jollakin saa itsepintaisen, karkean suomalaisen luonteen murtumaan, niin on se todellisesti juuri hyvällä eikä pahalla.
Koko kirjan "sens-moral" on lautamies Mäkelän lause: "Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa päästäksenne kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi", vaikka ei siinä merkityksessä, että runoilija olisi jotakin "opettavaista" tendenssiromaania tarkottanut. – Samoin kuin Don Quijote oli viimeinen vaeltava ritari, on näiden seitsemän veljeksen metsäelämä viimeinen yritys meidän kansassamme, saada viettää rehellistä, vapaata elämää järjestetyn yhteiskunnan ulkopuolella.
Samaa runollista rohkeutta kuin itse aatteen keksiminen todistaa toiminnan asettaminen oloihin ja luontoon, jotka ovat kaikin puolin alkuperäiset ja raittiit. Runoilija on täten saanut aikaan oivallisen kansankertomarunoelman meidänkin aikakautena, jolta tavallisesti sanotaan puuttuvan tarpeeksi alkuperäisyyttä kertomarunoelman luomiseen. Taiteellinen muodostus ei yleensä ole aivan yhtä kiitettävästi toimitettu; mutta sivuseikat tarjoavat paljon erittäin huomattavia ja onnistuneita kohtia.
Veljesten erinkaltaiset, mutta yleensä yksinkertaiset, suorat, alkuperäiset luonteet on runoilija vakavalla, voimakkaalla kädellä kuvannut. Elävinä ja koristelemattomina toimivat ja keskustelevat veljekset lukijan nähden ja kuullen. Hurja Juhani, kovapäinen ja karkeatukkainen vanhin veli, harteva, hiljainen Tuomas, viisas, papiksi syntynyt toisten aaroni Aapo, jumalinen fariseus Simeoni, Timo, vakava ja tyyni kuin talven suoja, harvasanainen mietteliäs Lauri, sekä nuorin veli Eero, teräväpäinen, irvihammas, pitkä kanto kaskessa, ovat tarkasti luonteensa mukaiset joka tilassa.
Noiden luonteiden suomalainen omituisuus on niin mahtava, että tuskin muu kuin suomalainen lukija voi niitä käsittää.
Kohtausten keksimisessä, joissa veljesten erinkaltaiset luonteet ilmestyvät, on runoilija antanut rikkaan mielikuvituksensa ihan vapaasti menetellä. Seuratakseen veljeksiä heidän oloissaan ja vehkeissään on lukijan tosin kauas heittäminen hentomielinen "etiketti" ja sievätapaisuus; mutta se, joka sen tekee, saa nähdä, ettei runoilijallamme ole ainoastaan tuota todella merkillistä, vaikka kuitenkin tavallisempaa vis comica'a, joka ilmestyy hänen komedioissaan, vaan lisäksi kykyä ja rohkeutta keksimään, perin burleskia kohtauksia jommoisia eivät nykyajan "fiinit" kynäniekat yritäkään.
Veljesten sivistyksellinen maltti on niin vallan mitätön, että se harvoin voi heidän himojansa ja päähänpistojansa hillitä. Se olisi siis runoilijan tehtävä; mutta hän ei siihen rupea. Hän antaa veljesten puhua ja menetellä heidän mielensä mukaan; sillä juuri semmoisina on hän oppinut heidät tuntemaan ja heitä – rakastamaan. Kaikessa sivistymättömyydessään ovat veljekset todellisia ihmisiä; heidän sielunsa omistavat inhimillisiä tunteita ja tarjoavat hedelmällistä maata kylväjälle. Kauhistukoon lukija, kun veljekset hurjapäisinä käyvät hirveään tappeluun, milloin keskenänsä, milloin yhteisiä vihollisia vastaan, mutta antakoon hän myöskin arvoa sille ahkeruudelle, jolla he tutkivat maailmallisia ja taivaallisia kysymyksiä, sille taipuvaisuudelle, jolla he järjellisiä neuvoja vaarinottavat. Juhani nostaa vihan vimmassa halon veljeänsä kohtaan, mutta sama mies voi yletä sille itsetiedon kannalle, jolla hän innostuneena lausuu: "Ken taitaa viskellä verkkoja aatoksen teille!"
Sama omituinen alkuperäisyys ilmestyy luonnon kuvaamisessa. Ensi kerran peräti suomalainen runoilija kuvaa Suomen luontoa, sen iloista ihanuutta ja synkkää jylhyyttä. Kun esim. lukee Teerimäen näköalasta, Sompiosuosta, Impivaaran humisevista metsistä, niin sykkivin sydämin kävelemme Hämeen kankaita, kapeita suoportaita tai salaluonteisia metsiä. Varsin onnistuneella tavalla runoilija kuvailee laveita näköaloja. Hänen maisemakuvillaan on taiteellinen perspektiivi, jonka tapaista minä puolestani en muista kenelläkään runoilijalla tavanneeni. Monta esimerkkiä tapaa, ei ainoastaan tässä romaanissa, vaan muuallakin (Lean kertomuksessa rukoilevasta vapahtajasta y.m.).
Mutta oikeastaan lienee väärin eriksensä puhua ihmisluonteiden ja luonnon kuvauksesta. Ne kuuluvat yhteen. Nämä seitsemän veljestä ovat siinä määrässä sen luonnon lapsia, jossa elävät ja oleskelevat, että eroittaminen olisi kuolettavainen. Tämä seikka on luettava romaanin suurimmaksi ansioksi.
Kertomustapa on yleensä tyynesti eepillinen, vaikka se usein vaihtelee pitkien draamallisten keskustelujen kanssa. Keskustelut ovat välistä pitkäpiimäisiä ja ikäviä. Itse eepillinen kertomus taasen on niin omituisen raitista ja selvää, että sen venyminen harvoin ikävältä tuntuu, jollei sitä voikaan taiteen kannalta puolustaa. Muutamin kohdin on kertomus erityisen pontevaa ja voimakasta, niin esim. kertomus veljesten paosta sydäntalven yöllä korvesta ja susien suusta Jukolaan, härkien verisaunasta Hiidenkivellä ukkosen ajaessa (tämä kohta sopisi Amerikan aarniometsiin) y.m. Taula-Matin,
