miksi en puhunut siitä viranomaisten toimeenpanemassa tutkinnossa, oli, että tiedemies arkailee julkisesti joutua epäluulon alaseksi siitä, että hän muka ottaisi osaa yleiseen taikauskoon. Minulla oli vieläkin yksi syy, se, johon sanomalehdessä viitattiin. Baskerville Hall saisi varmasti jäädä asumattomaksi, jos jollakin tavoin koetettaisiin lisätä sen jo ennestään huonoa mainetta. Molemmat nämä syyt oikeuttivat minut, niinkuin luulen, pitämään jotain salassa, koska ei mitään hyötyä olisi ollut täydellisemmästä todistuksesta. Kun puhun teille, ei minulla ole mitään syytä salata asian oikeata laitaa.
"Nummella on hyvin vähän asukkaita, ja naapurukset seurustelevat siellä alituisesti keskenään. Siitä syystä tapasin usein sir Charles Baskervillen. Paitsi herra Franklandia Lafter Hallissa ja herra Stapletonia, tuota tunnettua luonnontutkijaa, ei siellä ole yhtään sivistynyttä miestä monen peninkulman alalla. Sir Charles rakasti yksinäisyyttä, mutta hänen sairaalloisuutensa saattoi meidät yhteen, ja tieteelliset harrastukset olivat myöskin yhdyssiteenä meidän kesken. Hän oli hankkinut melkoisen määrän tieteellistä sivistystä Etelä-Afrikassa, ja me vietimme monta ihastuttavaa iltaa keskustellen eroavaisuuksista bushmannien ja hottentottien ruumiinrakenteessa.
"Sir Charlesin elämän viimeisinä kuukausina kävi minulle yhä enemmän selväksi, että hänen hermostonsa oli niin kiihotuksissa, että voi pelätä täydellistä särkymistä. Tuo sukutarina, jonka juuri luin teille, oli siihen määrin vallannut hänen mielensä, ettei mikään olisi saanut häntä lähtemään nummelle pimeän tultua, vaikkakin hän kyllä usein käveli omassa puistossaan. Kuinka järjettömältä se teistä, herra Holmes, näyttäneekin, niin oli hän täydellisesti vakuutettu siitä, että kamala kohtalo vainosi hänen sukuansa, ja varmaa on, etteivät hänen kertomuksensa esi-isistään suinkaan olleet ilahuttavia. Kuvittelu jonkunlaisen vainoojan läsnäolosta asui alituisesti hänen mielessään, ja usein kysyi hän minulta, enkö matkoillani ja sairaskäynneilläni öillä nähnyt jotain merkillistä tai kuullut koiran haukuntaa. Tämän jälkimmäisen kysymyksen teki hän usein, ja hänen äänensä vapisi silloin aina pidätetystä liikutuksesta.
"Muistan selvään erään illan, noin kolme viikkoa ennen hänen kuolemaansa, jolloin saavuin ajaen Baskerville Halliin. Sattumalta seisoi hän ovella. Minä olin astunut alas rattailta ja olin aivan hänen edessään, kun huomasin hänen hirveän kauhun ilmeellä tuijottavan olkani ylitse. Minä käännähdin nopeasti ympäri ja ehdin juuri vilahdukselta huomaamaan suuren, mustan, vasikan näköisen eläimen näyttäytyvän taloon johtavan ajotien päässä. Sir Charles oli siihen määrään kauhuissaan ja peloissaan, että minun täytyi mennä paikalle, jossa eläin oli näyttäytynyt, sitä hakemaan. Se oli kumminkin hävinnyt, ja tämä tapaus teki häneen pysyväisen, ikävän vaikutuksen. Minä jäin hänen luokseen koko illaksi ja tässä tilaisuudessa hän, selittääkseen mielenliikutuksensa syytä, uskoi haltuuni sen kirjotuksen, jonka äsken teille luin. Mainitsen tämän pienen tapauksen, koska sillä on jotain merkitystä yhteydessä sittemmin sattuneen surullisen tapauksen kanssa. Silloin kyllä pidin sitä hyvin vähäpätöisenä ja arvelin sir Charlesin mielenliikutusta aivan aiheettomaksi.
"Minun neuvostani aikoi hän sitten matkustaa Lontooseen. Minä tiesin, että hänellä oli sydänvika, ja se alituinen pelko, joka häntä vaivasi, vaikutti hyvin vahingollisesti hänen terveyteensä. Luulin pääkaupungin vaihtelevan elämän muutamassa kuukaudessa vaikuttavan hänessä täydellisen muutoksen. Herra Stapleton, joka oli molempien meidän ystävämme, ja oli hyvin huolissaan hänen terveydentilastaan, oli yhtä mieltä minun kanssani. Viime hetkessä tapahtui tuo kamala onnettomuus.
"Samana yönä, kun sir Charles kuoli, lähetti Barrymore, keksittyään onnettomuuden, erään Perkins nimisen tallirengin hevosella minua noutamaan, ja kun en vielä ollut mennyt levolle, niin ehdin Baskerville Halliin tuntia myöhemmin tuota surullista tapausta. Minä saatoin tarkastaa ja vahvistaa kaikki ne seikat, jotka merkittiin pöytäkirjaan tutkintotilaisuudessa. Seurasin jälkiä kuusikujassa, näin veräjän luona paikan, johon hän oli hetkeksi seisahtunut, huomasin muutoksen jälkien muodossa, panin merkille, että pehmeässä hiekassa ei ollut muita jälkiä kuin Barrymoren, ja lopuksi tutkin ruumista, jota ei oltu liikutettu ennen tuloani. Sir Charles makasi silmillään ojennetuin käsin, ja hänen kasvonsa olivat niin vääristyneet mielenliikutuksesta, että tuskin taisin valallani vahvistaa tuntevani hänet. Ulkonaista väkivaltaa ei hänelle missään tapauksessa ollut tapahtunut. Mutta yhdessä ainoassa suhteessa poikkesi Barrymoren todistus asian oikeasta laidasta. Hän sanoi, ettei mitään jälkiä näkynyt maassa kuolleen läheisyydessä. Hän ei kyllä ollut mitään nähnyt. Minä sitävastoin näin niitä – vähän matkaa ruumiista, ja ne olivat aivan vereksiä ja selviä."
"Näittekö todella jälkiä?"
"Kyllä, näin varmaan."
"Miehenkö vai naisen?"
Tohtori Mortimer sai omituisen ilmeen silmiinsä ja alensi äänensä kuiskaukseksi vastatessaan:
"Herra Holmes, ne olivat tavattoman suuren koiran!"
KOLMAS LUKU
Arvoitus.
Minä tunnustan, että nämä sanat kuullessani kulki väristys pitkin selkääni. Värähdys tohtorin äänessä osoitti, että hänkin oli syvästi liikutettu kertomuksestaan. Holmes nojautui innokkaana eteenpäin, ja hänen silmänsä säihkyivät tavalla, joka osoitti hänen suuresti kiintyneen asiaan.
"Te näitte sen?"
"Yhtä selvästi kuin nyt näen teidät."
"Ettekä sanonut mitään?"
"Mitä hyötyä olisi ollut sanomisesta?"
"Ja kuinka ei kukaan muu sitä nähnyt?"
"Jäljet olivat noin kahdenkymmenen kyynärän päässä ruumiista, eikä kukaan pannut niihin vähintäkään huomiota. Luultavasti en minäkään olisi sitä tehnyt, ellen olisi tuntenut tarua."
"Löytyy kai paljon paimenkoiria nummella?"
"Kyllä, mutta siinä ei ollut kysymys paimenkoirasta."
"Te sanotte, että koiran täytyi olla suuren?"
"Tavattoman suuren."
"Mutta se ei ollut mennyt ruumiin luo?"
"Minkälainen oli ilma sinä yönä?"
"Kostea ja kolea."
"Mutta ei satanut?"
"Ei."
"Minkälainen tuo kuja on?"
"Sen muodostaa kaksi kahdentoista jalan korkuista läpipääsemätöntä kuusiaitaa, ja niiden välinen käytävä on noin kahdeksan jalan levyinen."
"Löytyykö mitään käytävän ja aitojen välissä?"
"Kuuden jalan levyinen ruohokaistale erottaa molemmin puolin käytävän aidoista."
"Ettekö sanonut, että yhdessä kohden löytyy veräjä aidassa?"
"Kyllä, tavallinen veräjä, joka johtaa nummelle."
"Löytyykö muuta tietä kujasta?"
"Ei, ei löydy."
"Päästäkseen kuusikujaan täytyy siis joko tulla suoraan rakennukselta tai veräjän kautta nummelta?"
"Voi myöskin kulkea kujan
