niin ettei ole seuraelämässä mitään eroa meidän ja talollisten välillä, niin mahdammeko me enää tulla toimeen näissä eläinten huoneissa, vai laittavatko haltiaväet meillekin kamareita silloin?»
»Joo, kyllä ne laittavat sulle oman kamarin tässäkin talossa samoin kuin mullekin», vakuutteli Matti ja Liisa nauroi. Lopettaen työnsä istui tyttö ja alkoi sanoa:
»Mutta on se palvelijan elämä vähän kummallista kiertolaiselämää, muuttaa lutista luttiin. Mekin nyt tässä istumme kyyhöttäen…»
»Kuin kolme varpusta», keskeytti Matti.
»Istumme kyyhöttäen…»
»Ja aijomme ruveta palvelemaan Raitalassa ja luomaan lantaa, etteivät itse tarvitsisi likautua…» keskeytti Iikka. Mutta Matti häntä taasen keskeytti:
»Että saisivat olla kamaritöissä, lautamies käydä kuntakokouksissa ja
Isäntäyhdistyksissä…»
»Ei, antakaa nyt minä sanon!» huusi tyttö. »Minä vaan tarkoitan, että kun me nyt olemme tulleet kukin omalta haaraltamme, niinkuin…»
»Varikset», täytti Matti.
»Voi voi voi-i!»
»Sano nyt.»
»Kissa!»
»Oletko sinä paha suuttumaan?»
»Olen!»
Matti ja Liisa leikkivät jotain käsileikkiä ja Iikka hyräili:
»Neljä kertaa kuulutettiin se Saapas-Matin Heikki.»
Leikkinsä ohessa yhtyivät toiset samaan lauluun:
»Helluni laulu se kauas kuuluu ja saappaat narahtelee, vellikello se aisassa heiluu ja pyörät jyrähtelee.»
Iikka oli avannut oven ja kurkisteli ulos pimeyteen. Sateenrapinata jatkui yhä ja lutin räystäistä tippui vesi pihaan muodostuneesen lammikkoon synnyttäen syksyisen, lotisevan äänen. Liisa oli mennyt vuoteelle ja Matti haukotteli.
»Tuolla se nyt on», virkkoi Iikka uneliaasti rämisevällä äänellä.
»Mikä?»
»Vilhelmi vain, tämä Vilhelmi Raitala … maanviljelijän poika … herra Raitala…»
Matti lähestyi ovea kurkistellakseen pimeään sateiseen yöhön, että missä se on, ja näki tulen loistavan Vilhelmin kamarin ikkunasta.
»Kirjoittelee morsiamille», jatkoi Matti samaan nuottiin unisella äänellä ja molempain vierekkäin istuessa lutin kynnyksellä.
»Preivejä», lisäsi Iikka.
»Sivistyneitä preivejä.»
»Mitä ne nyt siinä ilvehtivät?» Liisa tuli katsomaan hänkin. Ja kaikki kolme katselivat läpi mustan pimeyden hauskasti valaistuun ikkunaan, jota alapuolelta varjosivat karttuuniset akuttimet ja ylempää harsouutimet.
»Siinä se nyt rakastelee», huokasi Iikka.
»Ja riijailee», jatkoi Matti.
Kaikki purskahtivat kaklattavaan, ilkeälle vivahtavaan nauruun. —
»Sadetta tahtoo, sanon minä», virkkoi Matti astuessaan alas lutin rappusista. Kääntäen takin kauluksen pystyyn kysäsi hän Iikalta:
»Et ole sinäkään kalossia ostanut?»
Iikka oli vähän aikaa vastaamatta. Matti ymmärsi, että hän mietiskelee sydämmen kysymyksiä ja ajattelee palaamista Liisan luo.
»Olikin mulla jo, mutta myin pois», sanoi Iikka ilman virnistelemättä.
»Mitäpä meikäläinen…»
Matti jätätti itsensä vähän jälkeenpäin:
»Kyllä minä tulen», sanoi ja kehoitti Iikkaa menemään edelleen. Mutta Iikka meni vaan pienen kappaleen ja pysähtyi epäluuloisena. Sillä aikaa kiersi toveri nurkan ympäri, hiipien uudestaan luttiin ja naputti hiljaa ovelle. Haka napsahti auki ja Matti pistäysi sisään sulkien oven, itsekseen myhähdellen ja naureskellen.
Iikka pyrki ikävystymään ja huuteli:
»Matti! … mihin se joutui? … jätän sinut!»
»Jätä vaan», tuumi Matti lutissa.
»Hyi, kun on kylmä», hytisi Liisa sängyssä ja tuntui olevan mielihyvissään jostain. Viinapulloaan sovitteli Matti nurkkaan aprikoiden, tarjoaisiko Liisalle lämmitysryypyn.
»Ota, lämpenet», sanoi ja tarjosi.
»Matti!» kuului Iikan äkäinen ääni.
»Ei se lämmitä yhtään», intti Liisa, mutta maistoi kuitenkin.
Lutin seinään heitettiin puukalikalla ja Iikka ärhenteli ulkona äkeällä äänellä.
»Kyllä se lämmittää», myhäili Matti, löi tulpan kiini ja muisti vilaukselta Marttaa. Liisa tuntui tällä hetkellä kuitenkin niin puoleensa vetävälle, somalle ja omalle, että rakkaus Marttaan aivan taistelematta näytti kalpenevan ja laihtuvan.
Iikan laulu etääntymistään etääntyi, sillä katkonaisia ääniä siitä enää vaan kuului.
»Iikka se laulelee», virkkoi Matti, sammutti lampun ja siunasi.
IV
Matti oli kaunis nuorukainen, ja sen tähden tytöt hänestä pitivät, vaikka olikin Ratulaisen poika. Hän kävi uskollisesti kaikissa tanssikökissä, mitä ulottuville sattui ja otti elämän helpolta kannalta aina silloin kun oli läheisissä väleissä jonkun tytön kanssa.
Muutamana sunnuntai-iltana satuttiin taasen tanssikökkään. Sinne oli Marttakin tullut, mutta Liisa viipyi jossain. Kohta tupaan tultuaan ja Martan nähtyään tunsi Matti taas tätä aivan erityisesti rakastavansa. Kävi hyppelemään tytön kanssa ja ajatteli ensin, että pysyköönpä vaikka kokonaankin poissa Liisa, tämän kerran, – puserteli Marttaa kädestä ja vyötäisistä. Mutta mikä Martan on? alkoi poika peläten kysyä itseltään, kun tyttö hyppeli virallisesti, juhlallisesti aivan kuin vieraan kanssa, oli outo ja kylmä! Punaiset posket heloittivat ja vaaleat, paksut palmikot leiskuivat lyhyen selän päällä kiehtovasti, – mutta ei mitään puristuksia, ei mitään rakkauden merkkejä. Matille tuli hätä käteen, hänen rakkautensa nousi nousemistaan.
Myöhemmällä Martta yhä enempi miellytti ja sytytteli loitolta: hyppeli, leiskui ja nauroi muiden kanssa mutta Mattia ei huomaavinaankaan ollut. Matti poltti paperosseja ja sikareja miettien.
Vaan missä on Liisa? Hyljätyn tunne pani Matin sitäkin kysymään. Yht'äkkiä havahtui mielessään: Jos Vilhelmi ehkä olisikin saanut juoniteltua Liisan iltamaan!
Kello alkoi jo 11: sta mennä ja matka seurahuoneelle oli 3 kilometriä.
»Mitähän tässä ihminen tekisi?..»
Matista
