sinnepäin. —
»Onko se meidän Matti?» huutaa pihassa perään Iikka, jonka ääni taas rämisee kun on ryypännyt.
»Pidä leukojasi!» sähisee Matti ja rientää puolijuoksua roustikkoisella kujalla.
Seurahuoneen ovella on vielä vartija, vaikka siellä jo pitäisi tanssit alkaman.
»Mitä pääsylippu maksaa?»
»Viisikymmentä penniä.»
»Vaikkako ei ole enää ohjelmassa muuta kuin tanssia?»
»Vaikka ei. Ja mitähän sinäkin muusta ohjelmasta välität», virnistelee oven vartija tutunomaisesti. Matti seisoskelee ja polttelee.
»Onko siellä muita kuin niitä – ?»
»Keitä niitä?»
»Mahtavia ja isoja vain?»
»On siellä sinunkin kaltaisiasi.»
»Keitä?»
»Piikoja. Osta lippu ja mene katsomaan.»
Matin teki mieli kysyä, että onko Raitalan nuortaväkeä ja keitä, mutta ei viitsinyt, jos ovenvartija ehkä aavistaisi. Osti lipun ja kävi sisään.
Juuri silloin alkoi siellä tanssi. Ihmisiä ei ollut paljoa. Keskilattialla oli alussa avarata tilaa, reunoilla ja seinustoilla kuhinata ja leikkiä. Ovenpuoli eteiseen käsin oli tyhjänä.
Matin silmä vilkui joka rakoon. Kaikki hän täällä tunsi, mutta sittenkin oli niin vierasta. Vaikka olikin pääsylipun ostanut, tuntui sydämmessä joku sellainen tunne kuin kirkossa oli ennen lapsena kuvitellut, että miltä tuntuisi, jos menisi herrainpenkkiin, tahi astelemaan kuoriin silloin kuin pappi messuaa… Ei mikään saisi häntä astumaan lattian yli, tuon aukean paikan yli, tullakseen niiden joukkoon jotka täällä näyttivät olevan kuin kotonaan. Siellä kyllä voisi seisoa ja oli monasti seisonutkin, mutta mennä sinne, se oli aivan toista.
Liisaa ei näkynyt missään. Vilhelmi seisoi tuolla toisen huoneen ovella. Matille oli alkanut kummallinen katkeruus nousta.
»Herra Raitala», mutisi hän saman ilvehtivän tunteen valtaamana kun oli »herra Raitalaa» lukenut Vilhelmin kirjeitten päällekirjoituksista.
Ihmisiä liikkui edestakaisin hänen ohitsensa, joku oli päätään nyökännyt, mutta kädestä ei ollut vielä kukaan tervehtimään tullut, eikä puhuttelemaan. Hän seisoi nojaten ovipieleen, päällystakin kaulus pystössä, lakki korvallisille painettuna ja sikarintumppi hampaissa silmäili halveksivaisesti elämää. Viulu oli alkanut soida, tanssi käydä.
»Mutta missä on Liisa?»
Tiheät ryhmät hajautuvat, mutta Liisaa ei näy täällä. Melkein Matti jo rauhoittuu: Liisa on jäänyt kotiin lukemaan emännälle virsikirjaa, kuten siivon tytön tulee ja sopii!..
Tämä helpottava ajatus laskee jo huomion muihinkin kääntymään. Tanssi on hajoittanut seisoskelevia ja odottavia nuoria ovipuolellekin ja aukea paikka on hävinnyt. Hälinä saa Matin oloihin perehtymään. Lakki on takaraivolla, päällystakin kauluksen toinen puoli pystössä ja ylöspäin piipottava sikarintumppi suupielessä, kun hän astuu lähimmän penkin luo, työntää toisia syrjään istuakseen hänkin, suu vakaassa hymyssä.
»Mikä piru tuo on joka noin tyrkkii?»
Useampain katse kääntyy Mattiin, kun yksi noin sanoo. Matti ei puhu mitään, tuijottaa vaan ajattelevan näköisenä sikari hampaissa ja huulet hymyssä tanssivia.
»Ei täällä saa polttaa, mies!»
»Mies!» matki toinen tirskuen.
»Onpa teillä ahdasta.»
Matin veri alkoi kiehua: onhan hänellä piletti, on hän ainakin yhtä komeakin kuin tuokin tuossa, halttokoipi! Sikari on yhtä hyvä kuin silläkin, mutta kun on renki ja Ratulan Matti ja kuuluu sorkkaväkeen, niin se niitä ahdistaa…
Vilhelmi meni tanssien ohitse.
– Pistänkö? ajatteli Matti pistääkseen jalkansa Vilhelmin eteen.
Mutta Vilhelminkin huomio oli jo Mattiin kääntynyt. Tanssin tauotessa tuli tämän luo tutunomaisesti ja vei hiukan syrjään.
»Ole veikkonen niin kuin muutkin täällä, on hauskempi, ota tuo lakki päästäsi äläkä polta. Tuossa toisessa huoneessa saa polttaa.»
– Mutta nytpä niitä ahdistaa, sen kuvaisia, ajatteli Matti tuskastuen, vaan ääneen hän sanoi:
»Samapa tuo lie missä polttaa.»
Vaan lakin otti hän päästänsä.
»No saat sinä totellakin! Näet etteivät täällä salissa muutkaan polta», jatkoi Vilhelmi harmistuen varsinkin Matin sivuilleen kyräilevistä katseista.
»Kylläpä se nyt ahdistaa, kun yksi renki on eksynyt aimojen joukkooni»
Nousi ja aikoi mennä.
Vilhelmi tarttui hänen olkapäähänsä.
»Ei, kuule, veikko, ei se ahdista, mutta katso, jokaisen pitää noudattaa sääntöjä.»
»Sääntöjä! Polttaapa tuolla tuo kauppiaskin.»
»Sekin rikkoo sääntöjä.»
»Eipä hänelle kukaan muistuta.»
»Muistutetaan. Mutta älä nyt mene, ei sinua täältä kukaan pois käske.»
»Saakeliko täällä viitsii ihmisten rasituksena! Hyvästi vaan ja kiitoksia.»
Vilhelmi jäi neuvotonna seisomaan. Hän tunsi kipeästi miten väärin Matti ymmärsi häntä. Kuohui vihakin Matin itsepäisyyden vuoksi. Josko hän pakoittaisi sen jäämään ettei saisi aihetta kehua toisille, että häntä on täältä ajettu?
Vaan Matti oli jo mennyt paukuttaen ovea.
V
»Eikö huvittanut?» kyseli ovenvartija puoleksi irvistellen.
Matti haukkui koko ihmiskuntaa, etupäässä kuitenkin niitä, joiden kanssa hän oli joutunut äsken tekemisiin. Päästyään ulos, sattui hän vahingossa käymään istukaspuuhun. Tämä yhä nostatti sappea. Puun Matti taittoi poikki ja tunsi jonkullaista riemua toimitetusta kostotyöstä. Himo jatkamaan samalla tavalla heräsi. Mursi jo toisen. Vaan sitte yht'äkkiä ajatteli: jos ne huomaavat ja alkavat epäillä syylliseksi! Ja kohta inhotti ja kadutti. Hän oli aina pitänyt kartanopuista, hänestä tuntui aivan kuin niissä olisi elävä henki. Joskus oli itsekin istuttanut niissä taloissa joissa oli palvellut. Ja niitä hän ikävöi, kävi useampia kertoja kesässä katsomassa…
Hän poistui puolta juoksua ja huomasi pelkäävänsä.
»Hyi sentään!» Kuinka ilkeästi se narskahti murtuessaan. Ja mitä iloa siitä nyt minulle on? Aivan toista olisi ollut antaa siellä sisässä jollekulle naamaan, oikein valkean valossa ja sanoa, että te luulette itseänne joksikin, mutta mitä te olettekaan! Katsokaa
