lausen
Setä Frans
Pane piirteitäsi,
Elon armaan käsi,
Mun eloni kirjaan
Kuvas ilmekkäät,
Mitkä hyväksi näät.
Ma kaikkehen taivun,
– Ma nousen, ma vaivun
Oi kirjaani piirrä
Sä säälimätä,
Mut lehteä yhtään
Älä tyhjäksi jätä!
Oli ilta, ihana kesäkuun ilta. Juutinrauman rasvatyynellä pinnalla Klampenborgin konserttisalin edessä kiiteli venheitä puoleen ja toiseen. Taampana näkyi höyrylaivan savua.
Yksin istuin alttanilla restaurantin yläpuolella, paremmin sanoen: luulin olevani yksin, kun äkkiä eräässä konserttisalin ikkunassa huomasin mustiin puetun nais-olennon. Hän istui kumarruksissaan, kädet sylissä ja kalpeat kasvot valaistua salia kohti.
Hän istui seljin tuohon ulkopuolella meluavaan ihmisjoukkoon, joka liikuskeli siellä edestakaisin. Heidän puheensa humua hän nähtävästi ei kuullut ensinkään. Tuskin hän kuuli musikkiakaan, joka parhaillaan soitteli Chopinin fantasiaa. Hän kietaisi silloin tällöin pitsireunaisen shaalinsa tiviimmäksi ympärilleen, hetkeksikään kääntämättä päätänsä.
Jotain tuossa olennossa oli niin sanomattoman yksinäistä, että minä ehdottomastikin kurottauduin eteenpäin, nähdäkseni hänen kasvonsa. Se onnistui vain puoleksi. Hänen silmänsä katsoivat värähtämättä yhteen ainoaan kohtaan, eikä hän sitä kumminkaan katsellut. Näytti siltä kuin kaukana, hyvin kaukana olisi jotain, mikä hänen näköänsä sokaisee… Elämä oli kaiketi kohdellut häntä kovin kourin… kukaties se oli temmaissut hänet pois kesken tanssia, kaikesta, mikä oli ollut hänelle rakasta. Ja tuossa hän nyt istuu, yksinänsä… valaistun salin ikkunassa… ja tuolla sisässä soitetaan…
En tiedä, miksikä solakka kolmimasto tuolla ulapalla mun sieluni silmissä äkkiä muuttui tuonenpurreksi… Siitä se kaiketi tuli, että musta olento tuossa istui niin liikahtamatonna: tuntui kuin jok'ainoa poimu hänen mustissa vaatteissaan olisi hengähdellyt kuolemaa.
Ajatuksissaan hän istui, eteenpäin kumartuneena… Hän katsoi eikä nähnyt kumminkaan: Hän katsoi ohi kaiken, läpi kaiken… hehkuvin silmin hän siinä istui, tuijottaen kauas nuoruutensa lumottuun maahan…
* * * * *
Sellaisena kuin hänen elämänsä tarinan sinä iltana kuulin kesken Chopinin fantasian säveleitä, sellaisena sen olen koettanut tässä kertoa… Se on tuommoinen kauttaaltaan hiljaisten mietelmäin kirja, ei suurten…
Tekijä.
1
Piirrä, piirrä
Joko kirkkaat tai synkät säät,
Minkä hyväksi näät.
Tanssien hän tuli, impi tuo, Vesterbron siltaa myöten, kevein, ripein askelin.
Ei vainenkaan. Käyden hän astui, mutta siltä se näytti kuin hän olisi tanssinut, sillä niin keveästi narahteli lumi hänen jalkainsa alla, ja niin vapaina riippuivat luistimet hänen käsivarrellaan, heläytellen toisiinsa iloisen valssin säveleitä; nähtävästi ne eivät vieläkään olleet unohtaneet viimeistä piiriluistelua tuolla lampien iljangoilla.
Nuo raikkaat, nuoret kasvot, nuo luistimet käsivarrella tuossa – siinä oli jotain, mikä sai vastaantulijat pysähtymään ja kääntymään taaksensa. Näytti kuin hän olisi levittänyt iloa ympärillensä, missä vaan kulkikaan.
Punaisenruskea tukka kiemuroitteli pienissä kiharoissa alas otsalle, kultaisena kuultaen auringon paisteessa. Karvalakki oli lykätty taaksepäin paksun sykkyrän päälle, joksi raskaat palmikot oli sitaistu. Suu oli puoleksi auki, ikäänkuin ei vieläkään olisi tarpeekseen saanut väräjävää, päivänpaisteista ilmaa. Otsa oli avoin ja kirkas, silmät suuret, valppaat.
Hän astui, hieno salaperäinen hymy huulillaan, muistellen, mitä nuori näyttelijä, hänen lammilla luistellessaan, oli hänelle kuiskannut, päästäessään häneltä luistimia.
Nuoruuden hurmauksella, tunteittein välittömyydellä hän sitä muisteli, siinä niin suuresti eroten monesta muusta veikistelevästä, kaikkea muuta kuin suoravaisesta neitosesta, joita joka päivä astuu kaupungin jalkakäytävillä.
Hän oli tullut Raatihuoneen torille ja oli menemäisillään sen poikki, mutta näkyi äkkiä saaneen jonkun mielijohdon ja kääntyi Studiestraedelle. Hän poikkesi yhteen ensimmäisistä porteista ja kiirehti setä Fransin ovelle.
Setä Frans oli adjunktina Metropolitani-koulussa. Hän ja tyttö olivat aina olleet toistensa uskottuja ystäviä. Tyttönen ei tiennyt mitään entisten koulutoveriensa kohtaloista, ei hän sitä milloinkaan tiedustellut; ei hän tiennyt, missä hänen luentotoverinsa ovat ja mitä tekevät; hän ei kaivannut ketään heistä, sillä – olihan hänellä setä Frans.
Setä Frans oli vasta viidenneljättä vanha, mutta hänen musta tukkansa, aaltoileva niinkuin tytönkin, alkoi jo harmaantua ohimoilla. Aikaisin harmaantuminen oli yleistä koko heidän suvussaan. Pään muoto, nenän kaarevuus, ryhti ja käynti – kaikki tuo oli hänessä samallaista kuin tytössäkin, mutta nuo selvät, lujat piirteet, jotka niin tarkkarajaisina reunailivat hänen suutansa, olivat tytöllä vielä pehmeät, hennot, ikäänkuin kesken-eräiset.
Ovelle tultuaan tyttönen ei soittanut kelloa, vaan kopautti kolmasti luistimillaan. Ovi aukeni heti, ja hän pääsi sisään.
– Kas, saitpa aikaa hiukan minullekin, – sanoi syvä, miellyttävä ääni, ja tytön pikkuinen käsi upoten upposi kahteen suureen pehmoiseen kouraan. – Vai – setä Frans päästi myhähtäen hänen kätensä – onko luistimissa jotain korjattavaa?
– Jos sinä olet pahalla tuulella tänään taas, niin minä lähden pois heti, – virkkoi tyttö, kääntyen ovea kohti.
– Vai lähdet vainen? – kuului hänen takanaan aivan tyyni ääni.
Silloin purskahti tyttönen raikkaaseen nauruun.
– Olepas oikein kiltti nyt, – virkkoi hän, pöyhöttäen Frans sedän tukkaa.
– Kenen kanssa sinä luistelit tänään? – kysyi setä, ottaen häneltä luistimet.
Toinen punastui hiukan.
– Pietari Damin kanssa, – virkkoi hän, silmiään nostamatta.
– Tuon tyhjän taulapään!
Tyttö kiivastui.
– Sinä et saa puhua hänestä tuolla tavalla, – tiuskasi hän. – Minä näin hänet eilis-iltana "Clairvaux'in kreivinä". Et usko, kuinka hän oli uljas, ja kuinka hyvin hän näytteli!
– Näin minäkin hänet.
– Näitkö? Missä sinä istuit?
– Viisi riviä sinun takanasi.
– Sepä merkillistä, ett'en minä sinua huomannut!
– Ei merkillistä ensinkään, – vastasi toinen kuivasti. – Sinähän katselit lakkaamatta vaan häntä, ja kun esirippu oli laskettu alas, katselit sitä.
Tyttö punastui vielä enemmän.
– Mitä sinä pidit hänestä? – kysyi hän.
– Hän
